Kamel Daoud: Tapaus Meursault. Suom. Leena Rantanen. 112 s. Aviador 2022.
Tällä kirja-arviolla on esihistoriansa. Vuonna 2017 vierailin Ulkoministeriön lähettämänä Suomen edustajana Algerian kirjamessuilla ja tapasin siellä Algerian merkittävimmän nykykirjailijan Kamel Daoudin (Kirjailija 1/2018). Ilmoittauduin vapaaehtoisena palvelukseen toimiakseni hänen kirjallisena agenttinaan Suomessa. Otin siinä roolissa yhteyttä maamme isoihin kustantajiin saadakseni ne kiinnostumaan Daoudista, mutta turhaan.
Algerian kirjallisuus ei Suomessa taida olla mikään prioriteetti. Ainoa tunnetumpi nimi on takavuosien suosikki Mohammed Dib (1920–2013), ”Algerian Väinö Linna”, joka 1950-luvulla julkaisi kirjallista realismia edustaneen trilogian Algerian kansan ankarasta arjesta, mutta myöhemmin kehittyi kirjailijana hyvinkin moderniksi. Hänen trilogiansa kaksi osaa on suomennettu: Sisäpiha (Gummerus 1978) ja Vuoret odottavat (Gummerus 1979). Dib vieraili monta kertaa Suomessa, osallistui Mukkulan kirjailijakokouksiin ja sai täällä Lyyli-nimisen lapsenkin, jota hän kuvaa suomentamattomassa romaanissaan L’infante maure (1994).
Oranin kaupungissa lehtimiehenä toiminut Kamel Daoud (s. 1970) debytoi vuonna 2013 kaunokirjailijana romaanilla Meursault, contre-enquête, josta tuli hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Daoud tarttui Algerian kirjallisuuden ikonisimpaan teokseen, nimittäin Albert Camus’s Sivulliseen, ja kirjoitti sille eräänlaisen jatko-osan. Romaanista tuli ranskankielisen kirjallisuuden täysosuma: kielellisesti se on viimeistelty kuin hiottu timantti, ja sen intertekstuaalinen suhde Camus’n klassikkoon on kiehtova.
Teos sai Ranskassa 2015 esikoisromaanin Goncourt-palkinnon, ja sitä myytiin satojatuhansia kappaleita. Ainakin kolme henkilöä vetosi Suomessa teoksen suomentamisen puolesta: kirjailija Tommi Melender Apu-lehden kolumnissaan (”Antiaikalainen”, 20.6.2015), kirjastoneuvos Jari Paavonheimo Helsingin Sanomissa 30.12.2015 ja minä itse Kanavassa 1/2018. Mitään ei tapahtunut.
Romaanin kustantamista varmaan pelättiin meillä kovasti, koska sen tekijä on kotimaassaan saanut samanlaisen fatwan kuin Salman Rushdie aikoinaan. Aika monessa arabimaassa jonkin ääriryhmän kirjailijalle langettama kuolemantuomio onkin Nobelin palkintoa varmempi lahjakkuuden tae.
Mutta nyt ihme on tapahtunut: pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä, muun muassa arabiaksi Beirutissa ja persiaksi Teheranissa.
Kuten tunnettua, Meursault on Albert Camus’n Sivullisen (1942) päähenkilö, joka uimarannalla sattuneessa välikohtauksessa puolivahingossa tulee tappaneeksi nimettömäksi jäävän ”arabin”, mistä hyvästä hän päätyy giljotiiniin. Luchino Viscontin filmatisointi (1967) on mieleenpainuva, pääosassa Marcello Mastroianni.
Daoudin romaani on eräänlainen jatko-osa, joka kertoo, mitä kaikkea sitten tapahtui. Kertojana nuokkuu baarissa viinilasin ääressä Meursault’n surmaaman arabin lörpöttelevä veli Haroun, joka puolestaan on vuonna 1962 surmannut erään ranskalaisen – ei kuitenkaan Algerian urhoollisessa vapaustaistelussa, vaan lähinnä sattumalta, vailla selkeää motiivia. Haroun tarinoi niitä näitä tarjoten Sivullisen tulkintaan monenlaisia ristiriitaisiakin näkökulmia. Epäselväksi jätetään sekin, kenelle hän oikein puhuu: lukijalle, Meursault’lle vai Camus’lle.
Teokset kietoutuvat yhteen. Molemmissa teoksissa tyyli on yhtä lakonisen pelkistettyä, ja molemmat kertojat ovat yhtä lailla omasta elämästään vieraantuneita ”sivullisia”, joille asiat vain sattuvat ja tapahtuvat. Heidän eksistenssinsä on pohjimmiltaan merkityksetöntä, absurdia. He ovat ateisteja, mutta eivät sitäkään minkäänlaisen järkeilyn pohjalta. Äitisuhteessa on molemmilla ollut pahoja ongelmia.
Meursault kohtaa kuolemansellissään katolisen papin, joka turhaan yrittää käännyttää murhamiestä katumaan tekoaan, mutta saa aikaan ainoastaan raivokohtauksen. Takavuosien eksistentialistit näkivät juuri tässä kohtauksessa jotain suurta. Uskonnon kannalta yhtä toivoton tapaus on Haroun, jota käy käännyttämään islamilainen imaami yhtä surkein tuloksin.
Daoudin teoksesta löytyy uskontokritiikkiä, joka Algeriassa lienee mitä kauhistuttavinta jumalanpilkkaa: ”Ha ha! Olen aina ihmetellyt, mistä johtuu tämä kummallinen asenne viiniin. Miksi sitä pidetään niin kauheana, kun se muka virtaa runsaana paratiisissa? Miksi se on kiellettyä täällä alhaalla ja luvallista ylhäällä?”
Uskonnon pohdiskelu ei kuitenkaan ole kirjan pääasia. Kyseessä on loistokas ranskan kielen tyylinäyte (exercice de style), jonka vivahteet Pariisissa asuva veteraanikääntäjä Leena Rantanen on onnistuneesti tavoittanut. Lukija voi myös pohdiskella, millaisen filosofisen kommenttipuheenvuoron Camus’n tutkailemiin olemassaolon ongelmiin Daoud tarjoaa. Läpimurtoteoksensa jälkeen hän on ehtinyt julkaista paljon muutakin.
Ranskaksi kirjoittava Daoud on postkolonialisti: ”otan vanhoista kolonialistien taloista kiven kerrallaan ja rakennan niistä oman taloni, oman kieleni […] Tämä maahan on täynnä sanoja jotka eivät kuulu enää kenellekään, niitä näkee vanhojen kauppojen ikkunoissa, kellastuneissa kirjoissa, kasvoilla, tai muuttuneina oudoksi sekakieleksi, joka syntyi siirtomaahallinnon purkauduttua.”
Sivullisen jatko-osa suomeksi ilmestyy sopivasti, kun on kulunut tasaluku 80 vuotta Camus’n klassikon ilmestymisestä ja tasaluku 60 vuotta Algerian itsenäistymissodan päättäneistä Evianin sopimuksista.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
