Pois voihke ja valitus

Tasan kaksi vuotta sitten, torstaina 3.10.2019, vastaanotin Uumajassa Barentsin euroarktisen neuvoston Kaltiolle myöntämän kulttuuriyhteistyöstipendin. Stipendejä on jaettu vuodesta 2017 alkaen kahden vuoden välein ammattitaiteilijoille tai kulttuurialan yhdistyksille, jotka tekevät rajoja ylittävää yhteistyötä Barentsin alueella. Alueen jokaisesta maasta eli Norjasta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä valitaan aina yksi stipendiaatti.

Uudet yhteistyöstipendit pitäisi julkistaa Tromssassa Barentsin neuvoston kokouksen yhteydessä lokakuun viimeisellä viikolla, mutta tätä kirjoitettaessa vahvistusta tilaisuudesta ei ole vielä kuulunut. Edellisten palkittujen pitäisi myös saada kutsut, eli neuvosto tarjoaa näin stipendiaateilleen verkostoitumismahdollisuuden. Samalla kuullaan, minkälaista yhteistyötä stipendillä on edistetty.

Rahat oli tarkoitus meilläkin käyttää erilaisiin reportaasireissuihin ympäri Lappia ja Luoteis-Venäjää. Kaikki alkoikin hyvin: vielä 2019 lokakuussa Kaltio osallistui Muu ry:n bussimatkaan Tromssan Insomnia-festivaalille, marraskuussa junailimme ja risteilimme Göteborgiin pohjoismaiseen kulttuurilehtikonferenssiin, mistä palattua auton nokka suunnattiin taas Tromssaan Barents-taidekritiikkiyhteistyöhankkeen seminaariin. Helmikuun puolivälin Barents Spektakel -festivaalimatka tehtiin pandemian jo siintäessä tapahtumahorisontissa.

Kalenterin selailu kertoo varsin hyvin, mitä sitten tapahtui. Maaliskuun 2020 puolivälin jälkeen merkinnät harvenevat, ja ne harvatkin ovat kovin monotonisia: ”zoom”, ”jitsi”, ”instagram”, ”face-live”, ”etäkokous”, ”teams”.

Kansainvälinenkin yhteistyö löysi onneksi nopeasti digitaaliset kanavat. Eiväthän ne vieraita olleet ennenkään. Mutta nyt, kun videoneuvotteluja on käyty jo puolitoista vuotta, hinku lähitapaamisiin alkaa olla melkeinpä pakottava. Norjan ja Ruotsin rajat ovat toki jo avautuneet, mutta Venäjän ja Pohjoismaitten välisiä matkustuskieltoja ja karanteenivaatimuksia tuntuvat välillä motivoivan enemmän maailmanpoliittiset kuin kansanterveydelliset syyt.

Vaan jospa pääsemme venäläisiä taiteilijoita ja muita yhteistyökumppaneita pian taas kutsumaan Ouluunkin. Ja itse reissaamaan Murmanskiin, Petroskoihin tai jopa Arkangeliin asti.

Mutta reissataanhan tässäkin numerossa: Kevitsaan, Kiviõliin, Nellimiin, Kirkkoniemeen, Rovaniemelle, Vuokkiniemeen, Arkangeliin… Jaakko Laitinen reissaa jopa ajassa, aina 1970-luvulle asti! Ja sen Barents-yhteistyön hedelmistäkin kerrotaan oman tajunnanvirtani ohella Amanda Hakokönkään Textbyrået-jutussa.

Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin. Alle vuorokaudessa pitäisi junan kyydissä ehtiä Kööpenhaminaan, mistä jo melko moni kaupunki on enää toisen mokoman päässä.

Siihen asti, ja senkin jälkeen ainakin Rovaniemen yläpuolelle kuljettaessa auto on kuitenkin se väline, jolla pohjoisen kulttuuriyhteisöllisyyttä edistetään. Uutta Jäämeren rataa on turha haikailla, uusista lentoreiteistä syntyisi enemmän haittaa kuin iloa. Meidän pitää matkustaa harvemmin ja pitempään kuin lentoliikenteen hulluina 1900–2000-lukujen taitteen vuosikymmeninä.

Mutta Pois voihke ja valitus! Tämä Jyrki Heikkisen Peppi Pitkätossulta lainaama runokokoelman (2004) nimi pomppaa silloin tällöin yllättäen aivojeni aktiiviseen osaan. Lokakuun ajan meillä onkin Oulun pääkirjaston Laituri-tilaan pystytettynä Pepin 75-vuotisjuhlanäyttely, joka ehtii siis tänne Pippi Långstrumpan täyttäessä jo 76. Parempi myöhään, kuten sanotaan. Ja parempi, että yhdessä autossa kulkeva näyttely tuodaan yleisön luo kuin että tuhatpäinen yleisö autoilisi kukin omiin peltilehmiinsä sulloutuneina kaukaisiin kaupunkeihin näyttelyn luo.

”Luo” rimmaisi sopivasti ”suon” kanssa, mutta loputtomille assosiaatioille ei nyt ole aikaa. Aika kuluu, asioita tapahtuu, kulttuuri on kaikki se, mikä jää. Ja muistakaa seurata sähköisiäkin kanaviamme, ne ne vasta hitaita ovatkin!