Once Upon a Time in Sad Hill. 88 min. Ensi-ilta 27.9.2019
Käsikirjoitus ja ohjaus Rax Rinnekangas, kuvaus Theofanis Kavvadas, musiikki Pascal Gaigne, leikkaus Jari Innanen. Näyttelijät Pilar Puente, Marja Skaffari, Liisa Sofia Pöntinen, Margaret Jova, Ville Tanttu, Nacho Angulo.
Kolumnisti Kalle Kinnunen pohti hiljattain naisroolien merkitystä Quentin Tarantinon tuoreimmassa elokuvassa Once Upon a Time in Hollywood (Image 7–8/2019). Cannesin lehdistötilaisuudessa eräs toimittajista oli kysynyt, miksi teoksen keskeisellä naissivuosalla oli niin vähän repliikkejä miessivuosiin verrattuna. Repliikkien määrä ei tyhjentävästi paljasta tietyn naishahmon merkitystä Tarantinon taiteessa, mutta toimittajien kysymyksiä tasa-arvosta ovat varmasti yllyttäneet myös teoksen muut muodolliset seikat: viittaahan jo nimikin mestariohjaaja Sergio Leonen (1929–1989) spagettiwestern-elokuvien miehiseen maailmaan.
Siksipä toisen Leonelta vaikutteita saaneen, rovaniemeläislähtöisen ohjaaja Rax Rinnekankaan uutuus Once Upon a Time in Sad Hill tuntuu tarjoavan katsojalle erityisen herkullisen vastakohdan naisen aseman tarkasteluun. Rinnekangas käsittelee tätä elokuvansa pääteemaksi nousevaa aihetta yksityisemmässä kontekstissa; heteroparisuhteessa, jonka johdosta nainen luopuu osasta itseään, kun taas mies saa suhteen toisesta osapuolesta kannattelijan omalle egolleen. Yllättäen naisten asettaminen juuri westernin fiktiiviseen miljööseen auttaa naisia pääsemään eroon pitkistä ja onnettomista avioliitoistaan.
Elokuva rakentuu kahdelle eri aikatasolle, joiden juonet alkavat pian muistuttaa toisiaan. Kehyskertomuksessa kaksi tiedostavaa keski-ikäistä ja keskiluokkaista pariskuntaa on saapunut Espanjan syrjäseudulle työpajaan pohtimaan naisten asemaa miesten hallitsemassa maailmassa. Elokuvan ydinkertomus koostuu heidän muistelemastaan kahdesta pariskunnasta, Joosefista ja Senasta sekä Johnista ja Ruthista, jotka eksyvät lähellä sijaitsevassa vuoristossa vuosia aiemmin. Nämä menneisyyden henkilöt päätyvät lopulta Sergio Leonen klassikkoelokuvan Hyvät, pahat ja rumat (1966) loppukohtauksen tapahtumapaikalle Sad Hill -nimiselle hautuumaalle, jossa naiset vapautuvat vaimon kiltistä roolistaan ja ottavat ohjat omassa elämässään.
Kahden juonilinjan samankaltaisuus sekä se, että molemmissa pariskuntia näyttelee samat neljä näyttelijää, korostavat tietynlaisten kaavojen toistumista naisten ja miesten välisissä parisuhteissa. Toiston kautta Rinnekangas myös ironisoi sitä, miten muiden henkilöiden käytöstä on helppo analysoida ja samalla pysyä itse sokeana omalle asemalleen ja käyttäytymiselleen. Jää nähtäväksi, tulevatko jotkut katsojat tunnistamaan itsensä kuin peilistä elokuvan aikana.
Dialogi on epäspontaania ja karrikoitua. Siinä heitetään ilmaan isoja, abstrakteja teemoja – rakkaus, totuus, minuus, toiseus, fiktio, uni ja valve – työstämättä niitä kuitenkaan pidemmälle. Merkityksettömistä mutta hienoilta kuulostavista repliikeistä tuli mieleen Jean-Luc Godardin Adieu au Langage (2014), mutta Rinnekankaan elokuvan jälkeen ei sentään oksettanut.
Osittain tyhjät lauseet kuvaavat miespäähenkilöiden raivostuttavaa tapaa selittää maailmaa itsevarmana silloinkin, kun siihen eivät rahkeet todellakaan riittäisi. Tavassa on paljon tuttua, kuten myös naisen masentavassa roolissa aviomiehensä rinnalla: miehet pysyvät tunnetasolla etäisinä, he kritisoivat vaimojaan kestämättä kuitenkaan samanlaista kritiikkiä itseensä kohdistettuna ja puhuvat mieluummin kuin kuuntelevat, mitä omalla elämänkumppanilla on sanottavana.
Vaikka Once Upon a Time in Sad Hill nojaa pastissimaisesti spagettiwestern-genreen, kuhisee se viittauksia myös länsimaiseen kirjallisuuteen: Fernando Pessoaan, Raamattuun, Shakespeareen ja Homerokseen. Niistä etsitään vastauksia elämään, kuten myös keinoja ymmärtää toista. Myös eurooppalaiset kielet – suomi, espanja ja englanti – sekoittuvat elokuvassa iloisesti, kun henkilöt osallistuvat keskusteluihin omalla kotikielellään. Yhdellä tasolla näiden ilmaisu-instrumenttien – kielen ja tarinoiden – korostaminen ja niiden asettaminen keskinäiseen vuoropuheluun ovat Rinnekankaan tapoja ylistää kertomataidetta yli genren ja kansallisten rajojen.
Toisaalta kielen ja tarinoiden kohosteinen käyttö myös paljastaa niiden sudenkuopat: toisen ymmärtäminen on mahdotonta, jos ei osaa antaa tilaa myös kuuntelulle. Baabel on mahdoton. Ainakin, jos se on rakennettu pelkästään miesten suilla.
Emma Hirvisalo
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
“Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita.” Matti A. Kemi katseli Hytin nro 6.
On helppo ymmärtää, miksi kapellimestari Mihhail Gerts on niin suosittu Oulussa. Oulu Sinfonian syksyn viidennessä kausikonsertissa mies viuhtoi menemään kuin Stokowski ikään.
Oulu Sinfonian syksyn 2021 neljännessä kausikonsertissa soolosoittimena kuultiin selloa. Ilkka Kotajärvi todisti Michał Nesterowiczin vahvaa debyyttiesiintymistä orkesterin tahtipuikossa.
“Kannabiskatkuiset, elämässään mahdollisesti lopulta luovuttavat hahmot ovat toiminnassaan ihailtavan periksiantamattomia oman elämänsä sankareita.” Matti A. Kemi arvioi Juho Raution novellikokoelman Sunnuntain rajat.
“Tyhmästi tehty on selvästi tummempisävyisempi kuin yksikään aiemmista [Heidi Silvanin] kirjoista”, Marjo Jääskä kirjoittaa.
“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.
“Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”
Zorron tarinasta tehty musikaali sai Suomen kantaesityksensä Kajaanissa lokakuun alussa. Kaltiolle musikaalin arvioi Seppo Turunen.
M. A. Nummisen muistelmien ensimmäisessä osassa kuunnellaan Wagneria ja lauletaan Wittgensteinia sekä sukupuolielämän tietoteoksia.
“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.
“Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin.”
