
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Elokuvatuotantoyhtiö Made / Ad Astra Films: Sydänpeto. 102 min. Ensi-ilta 4.11.2022. K16.
Ohjaus ja käsikirjoitus Aino Suni, kuvaus Kerttu Hakkarainen, leikkaus Ville Hakonen ja Thibault Hague, äänisuunnittelu Nico Berthold, maskeeraussuunnittelu Audrey Crepin, pukusuunnittelu Julia Fouroux, lavastussuunnittelu Mathilde Ferry, musiikki JB Dunckel.
Rooleissa: Elsi Sloan, Carmen Kassovitz, Adel Bencherif, Lucille Guillaume, Juho Milonoff, Rebekka Kuukka, Antti Autio.
Nuori räppäri Elina (Elsi Sloan), ranskalaisen äidin ja suomalaisen isän jälkikasvu, repäistään juuriltaan jostain helsinkiläisestä betonilähiöstä ja yritetään istuttaa Ranskan Rivieralle äidin uuden miesystävän omistamaan kartanoon. Suomeen jää Elinalta paitsi kaveripiiri myös tyttöystävä Amanda, joka ei vaivaudu edes saattamaan ja joka muuton jälkeen vastailee viesteihin viiveellä. Ja mikä ärsyttävintä, Elinalla ei ole edes omaa tilaa kartanossa, vaan hänet sijoitetaan uuden siskopuolen Sofian (Carmen Kassowitz) pinkkiin huoneeseen.
Löysiin vaatteisiin pukeutuva, siilitukkainen ja kalpea Elina törröttää vieraana olentona hyväkäytöksisten, yläluokkaisten ranskalaisten keskellä. Äidin uudet tuttavat jakelevat poskisuukkoja, ja yrmeä räppäri viihtyisi paremmin missä tahansa muualla kuin heidän kanssaan klassisen baletin äärellä.
Ensikohtaaminen balettia tanssivan Sofian kanssa kuitenkin riisuu Elinan yrmeydestä. Kurinalainen Sofia opiskelee ahkerasti tanssia; osittain omasta halustaan, osittain tiukan isänsä vaatimuksesta. Suorittamisen vastapainoksi Sofia polttelee pilveä, nauttii MDMA:ta ja paneskelee ympäriinsä, mutta kiiruhtaa rankimpienkin bileiden jälkeen tanssitunneille.
Kaunis ja tumma Sofia houkuttelee luokseen ja työntää pois. Onko ihme, että Elina rakastuu täysillä? Sofia saa Elinan inspiraation heräämään. Suomeksi räpännyt Elina alkaa tehdä riimejä ranskaksi, ja ne saavat paikallisessa skenessä innostuneen vastaanoton.
Elinan ja Sofian suhde on alusta asti vallan värittämä. Rakastuminen saa Elinan suostumaan arveluttaviinkin asioihin, kun Sofia vain pyytää. Esiintymisjännitystä poteva Sofia voi kuitenkin tukeutua Elinaan toisella tavoin kuin tanssijaystäviinsä, joille on esitettävä, että kaikki on hyvin. Välillä Sofia hakeutuu Elinan kaulaan ja kainaloon ja ilmassa on molemminpuolista ihastusta, välillä hän kerjää nautintoa ja hyväksyntää varsinkin pojilta ja miehiltä ja jättää Elinan ulkopuolelle.
Elina haluaa Sofiaa ja Sofian, mutta Sofiasta ei saa otetta. Niinpä Elina ajautuu sotkemaan Sofian suhteita muihin, ensin vahingossa ja sitten tarkoituksella. Elina käyttää valtaansa näkymättömissä, somen ja kamerakännykän avulla, siinä missä Sofia hyväksikäyttää Elinaa avoimesti. Kaikki, mitä Elina tekee, liittyy jollain lailla Sofiaan: hän ei anna mahdollisuutta uusille ystävyyksille, suhteille tai muille ihastuksille, vaan kaikki on alisteista Sofiaa kohtaan tunnetuille, pakkomielteeksi kääntyvälle rakkaudelle.
Sekä Elinassa että Sofiassa on julmuutta, mutta ei ilkeyttä. Elina on julma sille, joka on hänelle rakkain, Sofia taas ei edes huomaa omaa julmuuttaan eikä myöskään Elinan tunteita tai aitoa kiintymystä. ”Häivy! En saa unta, kun itket!” on yksi välinpitämättömyydessään julmimpia repliikkejä, joita missään elokuvassa on kuultu.
Elinan roolissa on muusikko Elsi Sloan, joka ei ollut juurikaan näytellyt ennen Sydänpetoa mutta on sittemmin esiintynyt muun muassa Ylen tv-sarjassa Outo kesä. Sloan välittää Elinan vierauden tunteen erinomaisesti: Elina on ilmeettömästi jurottava ja jäykkä teini, joka ei puhu juuri mitään, ja jos puhuukin, niin äreään sävyyn, kunnes Sofia saa ilmeen pehmenemään, suupielen venymään hymyyn melkein vahingossa. Liikkumattomuus ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta, ja Sloan tuo Elinan jähmeisiin eleisiin ja katseeseen vaanivan pedon jännittyneisyyttä.
Carmen Kassowitzin esittämä Sofia puolestaan on juuri sellainen ylimaallisen ihana tyttö, jollaiseen jokainen naisista seksuaalis-romanttisesti kiinnostunut ihminen muistaa joskus ihastuneensa. Sofian ihanuus on suorastaan liioiteltua: hän on sekä klassinen herkkä ballerina tyllihameineen että kinky-henkinen nykytanssija mustissa nahkahihnoissa. Hän makailee auringossa uima-altaalla ja bilettää meikattuna, antaa Elinan ja katsojan katseen seurata itseään. Sofian hahmo on rakennettu taitavasti, ja katsoja ymmärtää sydänjuuriaan myöten, miksi Elina suostuu hänen takiaan vaarallisiin valtapeleihin ja on valmis ylittämään kaikki rajat.
Ranskan Rivieralle on sijoitettu lukuisia elokuvia, joissa auringon hehkussa laiskasti hautuvat tunteet purskahtelevat kiihkeästi pinnalle kun hikinen yö laskeutuu. Elokuva viittaileekin Rivieran elokuvalliseen kliseisyyteen muutamilla nopeilla montaaseilla maisemista, käärmeistä ja alastomista auringonottajista. Riviera on elokuvassa yhtä aikaa sekä rosoisen arkinen että ylellisen outo. Miljonäärien lapset pitävät koristeellisissa palatseissa käty-bileitä ja kauniin ruoka-annoksen nauttimisen sijaan puutarhapäivällisellä äksyillään ja juodaan pelkkää punkkua kalsarit jalassa. Teinit ovat teinejä vanhempien tulotasosta ja asuinpaikasta riippumatta, ja rakastuminen ilman vastakaikua tuntuu ihan yhtä kamalalta Rivieran auringossa kuin marraskuisessa Pohjolassa.
Musiikki kannattelee elokuvaa. Musiikin on säveltänyt on JB Dunckel, ja ääniraidalla kuullaan paitsi Elsi Sloania myös ranskalaista feministiräppäri Chillaa ja Mercedes Bentsoa, jota käsittelevän dokumentin Ei koskaan enää (2019) Aino Suni on aiemmin ohjannut. Bentson aggressiiviset biisit sanoittavat osuvasti Elinan sekavia tunteita useissa kohtauksissa. Elinan Suomeen jäävää tyttöystävää puolestaan esittää räppäri Yeboyah, joten suomalainen ja ranskalainen skene kietoutuvat elokuvassa yhteen. Elokuvan tunnusbiisi, Elinan Sofialle kirjoittama rakkaudentunnustus ”L’enfer á deux” jää soimaan pitkäksi aikaa päähän, varsinkin sen kertosäkeessä toistuva vuoroin uhkaava ja vuoroin epätoivoinen huuto ”Sofiaaa!”
Sydänpeto on keski-ikäiselle katsojalle matka omaan menneisyyteen, myöhäisen teini-iän ja varhaisen aikuisuuden vuosiin, jolloin rakastumisella pystyi perustelemaan itselleen mitä tahansa, ja jolloin tunteiden vallassa tehtiin järjettömiä ja vaarallisia asioita.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.