Eli kuinka lakkasin murehtimasta ja opin rakastamaan tekoälytaidetta
Ehkä yleisin reaktio nykytaiteeseen on: ”Lapsikin osaisi tehdä tuon!” Ja yleensä se on tarkoitettu moitteeksi, eikä kehuksi.
Kun Marcel Duchamp vuonna 1917 osallistui New Yorkissa taidenäyttelyyn pisuaarilla ja kutsui sitä suihkulähteeksi, yleinen reaktio oli, että se ei ole taidetta. Sehän ei vaatinut taiteilijalta lainkaan teknistä taitoa. Lapsikin osaisi signeerata vessanpöntön, antaa sille nimen ja asettaa sen galleriaan näytille.
Mutta Duchamp sai myös osakseen puolustusta. Taiteilija Beatrice Wood kirjoitti: ”se, onko herra Mutt (Duchampin teoksessa käyttämä pseudonyymi) tehnyt suihkulähdettä omin käsin, ei ole tärkeää. Hän valitsi sen. Hän otti tavallisen esineen ja asetti sen esille niin, että sen käytännöllinen merkitys katosi uuden nimen ja näkökulman alle – hän loi esineelle uuden ajatuksen.”
Saman teki Pablo Picasso vuonna 1942 asettamalla gallerian seinälle pyörän sarvet ja satulan ja kutsumalla niitä härän pääksi. Hän ei luonut esinettä, hän loi esineelle uuden merkityksen. Uuden ajatuksen. Nykyään härän päätä pidetään yleisesti Picasson yhtenä merkittävimmistä mestariteoksista.
Ja kuitenkin sen olisi lapsikin osannut tehdä.
Tai ehkä sen olisi osannut tehdä nimenomaan vain lapsi. Ehkä tämä ei olekaan moite vaan kehu. Ehkä tämä kuvastaakin ihmisen merkillistä kykyä vapaaseen assosiaatioon ja kahleita vailla olevaan mielikuvitukseen. Ehkä suurin ylistys mille tahansa asialle onkin, että se on ”kuin lapsen tekemä”.
Kysymys teknisen osaamisen merkityksestä taiteissa on ikivanha. Vuonna 1877 Whistler maalasi abstraktin öisen maiseman – sinisen, mustan ja kullan ihmeellisen pehmeän ja merkillisen rauhallisen sekametelin – ja antoi sille nimeksi ”Nocturne in Black and Gold – The Falling Rocket”. Kriitikko John Ruskin keksi neliskulmaisen pyörän uudestaan ja lausui penseästi: ”Whistler heittää maalipurkin yleisön naamalle.” Ikään kuin se ei olisi jo silloin ollut enemmän kehu kuin moite. Mutta moitteeksi se oli tarkoitettu. Whistlerin taianomainen maalaus oli liian huolimattomasti tehty. Siinä oli liian vähän teknistä taituruutta. Lapsikin osaisi sutata maalia kankaalle…
Kysymys ei ole myöskään vain vanha vaan varmasti myös ikuinen. Edelleen riidellään siitä, käyttikö Johannes Vermeer 1600-luvulla camera obscuraa, miten hän sitä käytti, jos käytti, ja onko sillä mitään merkitystä. Ja meillä Suomessakin mietittiin 1960-luvulla, ”onko kanto taidetta?” Vastauksesta ei ole vieläkään kai täyttä selvyyttä.
Ja kun digitaalinen maalaaminen yleistyi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, käytiin jälleen kerran tuota samaa hirvittävän merkittävää keskustelua. Minäkin olen saanut kuvistani kommentteja, että ”sä et oikeesti maalaa niitä, vaan sä teet ne koneella”. Yleensä olen vastannut näihin kommentteihin kyllästyneellä hymyllä.
Suhtauduin itsekin aiemmin digitaaliseen maalaukseen kuin Ruskin Whistlerin ”Nocturneen”. Digitaalinen maalaus vaikutti minusta sieluttomalta ja geneeriseltä. Konemaiselta. Epäinhimilliseltä. Kunnes uskalsin kokeilla sitä itse ja huomasin, että viiva olikin edelleen minun piirtämäni, vaikka se olikin koneen tuottama. Kuvan idea oli myös yhä minun, puhumattakaan kuvan tunteesta. Kuva oli minun, ei koneen.
Saman olen nyt havainnut tekoälyn suhteen. Usein kuulee, kuinka se ”ei vaadi lainkaan taitoa” tai ”lapsikin osaisi kirjoittaa mitä tekoälyltä haluaa”. Ehkä niin. Ehkä jopa toivottavasti niin, mutta vasta joskus tulevaisuudessa. Ainakin oma kokemukseni tekoälyn kanssa on toistaiseksi ollut jatkuvaa kamppailua.
Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa. Ja taitoa yhä edelleen vaatii valita oikeat kuvat. Se vaatii visuaalista silmää. Se vaatii lapsenomaista kykyä antaa asioille uusia merkityksiä, uusia ajatuksia. Kykyä yhdistellä monimutkaisia sosiaalisia töhryjä tarkoitukselliseksi kuvioiksi ja ylipäätään löytää niitä merkityksiä merkityksettömien asioiden loputtomasta autiomaasta.
Usein kuulee myös, että tekoälytaide on ”sielutonta”. Niin kuin joskus oli digitaalinen taidekin, tai aiemmin pop-taide, abstrakti taide, dadaismi tai impressionismi. Sieluttomia olivat varmaan luolamaalauksetkin. Tekoälyllä tuotettujen kuvien joukossa on kuitenkin jo nyt paljon (tosin tuotettujen kuvien määrään verrattuna toki vähän) erittäin sielukasta ja mielenkiintoista taidetta. Ja ideat ovat aina ihmisen: tekoäly ei edelleenkään ajattele itse, sen tekee yhä ihminen. Samoin tunteet ovat ihmisen. Tekoäly ei vieläkään osaa tuntea, vaikka tunnistaa yhä paremmin, mitä tunteita ilmaisevat sanat tarkoittavat.
Tekoälylle sanat ovat pelkkää koodia. Ihmisen tehtävä on tuntea ja kokea ne. Ja mielestäni hyvä taide on enemmän ajattelua ja tunnetta kuin teknistä taituruutta.
Jos hyvin käy, tekoälyn seurauksena ajatukset ja tunteet nousevat entistä suurempaan arvoon. Kun hienoa pintaa on tarjolla loputtomat määrät, se, mitä ui piilossa pinnan alla, voi muuttua entistä tärkeämmäksi. Ja jos tekoäly vapauttaa taiteen tekemisen lopullisesti teknisen taituruuden kahleista, on ainakin todennäköistä, että tästä seuraa ideoiden, tunteiden ja mielikuvituksen renessanssi – joka eroaa 1400-luvun renessanssista siinä, että kuvantekijät eivät ole enää pelkkiä käsityöläisiä tai koneita, jotka tekevät, mitä rikkaat taiteen tilaajat käskevät, vaan he ovat ihmisiä. Heidän tehtävänsä on ajatella ja tuntea, kuvitella ja kokea, katsoa ja nähdä ja löytää kuvat. Kun taitojen portinvartijan virka lakkautetaan, vapautuu haettavaksi virka ajatella ja kuvitella ja tuntea.
Itseäni tekoälytaiteessa kiinnostaa tällä hetkellä mahdollisuus valokuvata mielikuvitusta: voin ottaa valokuvia pääni sisältä! Räpsiä polaroideja unistani. Voin nopeasti (tosin oikean kuvan aikaansaamiseksi voi mennä tunteja tai päiviä) siirtää ajatukseni ja tunteeni kuvaksi. Tämä on jo nyt vapauttanut ajatteluani ja mielikuvitustani. Saan nyt useimmat ideoistani, joita tulee paljon, myös helposti talteen. Ehkä teen osan lopulta kuviksi ihan käsityönäkin. Toivottavasti teen niillä lopulta jotain, mitä en vielä edes osaa kuvitella. Ja jossain joku jo niin tekeekin: tekoälytaiteen suihkulähdettä, härän päätä tai ”Nocturnea”. Joku tekee tekoälyllä kantoa – niin kuin vain lapsi osaa.
Ehkä kuitenkin tärkein tekoälytaiteen vastainen argumentti liittyy tekijänoikeuksiin. Taiteilijan merkittävimpiä elämäntöitähän ei ole mikään yksittäinen kuva vaan tyyli, jolla kuva on tehty. Nykylainsäädännössä yksittäistä kuvaa ei saa varastaa, mutta tyylin saa. Ja tekoälyllä se on erittäin helppoa. Toivottavasti tähän saadaan mahdollisimman pian muutos! Tyylin pitäisi ehdottomasti olla taiteilijan omaisuutta, kuten sillä tyylillä tehdyt teoksetkin ovat. Itse en ole kertaakaan pyytänyt tekoälyä tekemään kuvaa kenenkään toisen tyylillä ja olen antanut tekoälylle referenssikuviksi ainoastaan itse tekemiäni tai tekoälyllä luomiani kuvia.
Ymmärrettävä vasta-argumentti on myös se, että kuvantekijät ovat vaarassa menettää tekoälyn seurauksena työnsä. Toivon tietysti, ettei näin käy. Enkä usko että käy, ainakaan täysin. Kuvantekijät luultavammin alkavat vain tehdä kuvia uudella välineellä. Visuaalista työtä tekevät edelleen visuaaliset ihmiset. Tuskin metsäkoneen kuljettaja Juhani alkaa yhtäkkiä suunnitella pelien ilmettä. Ja jos alkaakin, niin hyvä. Siis hyvä, jos Juhanin visuaalinen silmä on hyvä. Ja Juhanin visuaaliset aivot. Ja etenkin Juhanin visuaalinen sydän. Tuskinpa yritysten toimitusjohtajatkaan alkavat suunnitella itse mainoskampanjoita. Eiköhän ne edelleen tilata mainostoimistoilta, vaikka ne siellä sitten tekoälyllä tehtäisiinkin.
Mahdollista ja jopa todennäköistä on myös, että perinteisesti tehtyjen kuvien arvo nousee. Jos iso massa kuvista tehdään tekoälyllä, lienee paperille käsin piirretty kuva silloin entistäkin arvokkaampi ja tärkeämpi.
Eihän valokuvakaan aikoinaan tehnyt maalaustaiteesta tarpeetonta, vaikka niin pelättiin. Sehän pikemminkin vapautti maalauksen. Enää ei tarvinnut tavoitella realismia, koska valokuva hoiti sen tontin paremmin. Nyt saattoi maalata ihan mitä tahansa, mitä pystyi kuvittelemaan! Tekoälyllä toivottavasti päädytään tekemään asioita, joita ei vielä pystytä edes kuvittelemaan.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]