Aurora Sainio: Älä anna syntejäni anteeksi. 286 s. Kadotuksen hymni 2024.
Esikoiskirjailija Aurora Sainion Älä anna syntejäni anteeksi aloittaa Kadotuksen hymni -nimisen dekkarisarjan. Teos liikkuu kolmella eri kertojatasolla Oulun ja Japanin välillä. Oulussa kopiomurhaaja uhraa tappamansa naisensa suomalaisen kansanperinteen vesipedolle Näkille, Japanin sarjamurhaaja Näkin japanilaiselle vastineelle Kapalle. Kotimainen rikostutkija Lilja kamppailee patriarkaalisen työyhteisön kanssa, japanilainen kollega Okawa perhekunnian luoman paineiden kanssa.
Uutena rikostutkijana Ouluun pyyhältävä Lilja tasapainoilee moraaliltaan häilyvän työyhteisön kanssa. Okawa horjuu lääkärisukunsa asettamien ennakko-odotusten kanssa. Molemmat kamppailevat työpaineiden kanssa ja kohtaavat samankaltaiset sarjamurhaajat. Perusasetelma on sikäli aika toisteinen nykydekkarien sisäismaailmaan.
Sainio erottuu kaanonista hyvin virtaavalla tekstillä ja yllättävillä, hyökyvillä käänteillään. Sanarikas tekstiaines on helppolukuista, tehokasta ja nojaa luontevaan vuoropuhelurakenteeseen.
Tekstin imu on sen verran rivakkaa, että teoksen lukee yhdeltä istumalta. Kirja on riittävän viihteellinen, muttei liian kepeä. Sen eräänlaiseksi epädekkarimaisuudeksi voi lukea henkilöhahmojen niukat attribuutit sekä murhaajaprofiloinnin vaillinaisuus.
Päähenkilöiden kipuilu sekä henkisesti että fyysesti on riittävä sukellus hahmoihin. Rikostutkijoiden teknisestä tutkinasta ei paljoa puhella.
Vaikkakin teos on nimetty dekkariksi, murhat ja niiden setvintä on sivuosassa. Psykologisen trillerin keskiössä ovat henkisesti rikkoutuneet rikostutkijat ja heidän kamppailunsa arjen rasitteiden kanssa. Rikoskirjallisuuden trooppeja ammennetaan säästeliäästi, pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden leimallinen yhteiskunnallisuus loistaa poissaolollaan. Raa’at tapahtumakuvaukset ovat harvassa, mutta onnistuvat mässäilemättömyydellään.
Kirjan ainoa murhakuvaus ja eräs tapaturmakuvaus ovat lyhyitä, täsmällisiä ja hyytäviä. Tekstilajin ja -tyylin valinta onnistuu kursailemattomuudessaan. Tapahtumien karmeus ja äkkinäisyys yllättävän lukijansa. Sainio onnistuu sanallistamisen niukkuudellaan.
Sainion keksimät kotimaiset rikostapaukset sijoittuvat Ouluun. Ensimmäinen uhreista löytyy Merikosken alajuoksulta, toinen Hiirosenojalta. Muutoin Oulua ei sen enempää kuvailla, eivätkä rikostutkija mongerra takapotkuista Oulun murrettakaan.
Japanilainen kulttuuri luo tekstiin eksoottisen ja omaperäisen klangin. Japanologian kandidaatti Sainio ei tuputa lukijalleen Japanin erikoisuuksia liiaksi. Huomaamattaan lukija oppii myös japanilaisen numerojärjestelmän 38 luvun numeroinnin mukana.
Teoksen juonessa on muutama epäloogisuus, joista mainittakoon esimerkiksi poliisin tekemän rikosilmoituksen käsittelyproseduuri. Pieni rikkonaisuus ei muutoin sutjakkaassa tapahtumakeskittymässä paljoa jää häiritsemään. Erityinen kehu on paikallaan teoksen loppuratkaisun ja teoksen nimen väliselle yhteydelle.
Draamankaaressa teoksen lopetus on pöljistyttävä ja pikkunäppärä, mutta seikka toisaalta ennakoinee jatko-osan alustusta. Parhaimillaan Sainio on tekstin juoksuttamisessa. Jopa dekkarikirjallisuuden näivettämä kriitikkokin janoaa jatko-osaa, koska esikoisteoksellaan Sainio tuo muuten kuivakkaan dekkarigenreen oman pohjavirtauksensa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
