
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Aurora Studios: Karaokeparatiisi. 75 min. Ensi-ilta 12.8.2022. S.
Ohjaus ja käsikirjoitus Einari Paakkanen.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen, toteaa Veikko Lavin ikivihreä. Tähän säeriviin nojautuu Einari Paakkasen tuore dokumentti Karaokeparatiisi (2022). Paakkasen ensimmäinen pitkä dokumentti, omakohtainen Isäni tähtien takaa (2016) käsitteli hänen isänsä ja perheensä henkilökohtaisia vaikeuksia. Karaokeparatiisi jatkaa ihmisläheistä tutkiskelua elämän kummallisuudesta – tällä kertaa muiden ihmiskohtaloiden kautta.
Viittä päähenkilöä yhdistävät hankalat elämäntilanteet, joihin karaoke antaa lohtua, vertaistukea ja toivoa paremmasta. Omaääniset kertojat rohkaistuvat kertomaan elämänsä kipukohdista. Yksinäisyys sekä halu tulla nähdyksi ja hyväksytyksi osaksi yhteisöä kerrotaan empaattisesti ja paljaasti.
Elokuvassa liikutaan pääosin Pohjois-Pohjanmaalla ja Helsingissä. Yllättäen karaokebaarit ovat sivuosassa; uuttera ja liikutuksestaan kyynelehtivä karaoke-emäntä vie muun muassa karaokensa hoitokoteihin ja tyhjillään oleviin päiväkuppiloihin. Välikuvissa näytetään mitä pöhköimpiä ja mielikuvitteellisimpia karaokeviritelmiä pyörärikshoineen, kotisaunoineen ja -ympäristöineen.
Karaoke-emäntä toimii samalla keittiöteraupettina yksinäisille asiakkailleen. Lempeä hakeva teini-ikää lähestyvän tyttären isä pyörittää omaa karaokeaan autokorjaamollaan ja pukeutuu julkisissa tiloissa pääasiallisesti uudenkarheisiin työhaalareihinsa. Eräs henkilöistä valmistautuu vaativaan aivoleikkaukseen, eräs kärsii lapsensa menettämisestä, nuori herra taasen on sattumusten kautta hiukan syrjässä kaikesta ympärillä tapahtuvasta. ”Laulan pimeää pois / päivin öin” (”L’Edera”) voisi ehkä joku päähenkilöistä todeta harrasteensa eskapismia muutamalla ikivihreällä.
Paakkanen ammentaa dokumenttiinsa cinéma véritén ja direct cinéman periaatteita. Tapahtumat ovat kertojiltaan ilmeisen itsehakeutuvia karaokekilpailuineen ja oheistapahtumineen. Taustamusiikkina soivat lähes poikkeuksetta erilaiset karaoketulkinnat, eikä ulkopuolista kerrontaa ole. Katsojan tulkinnalle jätetään varaa. Narratiivia vievät eteenpäin sanavalmiit ja itsetutkiskelevat kertojaäänet, joiden elämäntulkinta on syväluotaavaa ja paikoin jopa hirtehisen itseironista.
Ajankuvaltaan elokuva on ajaton, paikoin jopa pysähdyksissä. Koronakurimus näkyy harvoissa kohtauksissa, joten baarimiljööt maakunnissa tai Helsingin keskustassa voisivat hyvinkin olla kymmenen vuoden takaa. Laulutilaukset tehdään viittamaalla tai paperilapuin. Laulunäytteet välttävät pahimmat kliseet paulakoivuniemineen, popedoineen ja öineen. Hurriganesiakin kuullaan vasta noin tunnin kohdalla. ”I Will Stay” -tulkintakin on mielekäs ja väkevä, epätraditionaalinen ja siten onnistunut, että se saa helsinkiläisellä karaoketorilla ansaitut raikuvat aplodinsa juuri tulkintansa tähden.
Kalervo Kummolan 1990-luvun alussa Suomeen tuoma japanilainen villitys esitellään soman elämänmakuisena ja tasa-arvoisena. Ajankuvassa karaokekansa esitetään hämmentävine ”Tarja 4ever”-tatuointeineen tai ”family is where life begins and love never ends” -sisustustarroineen. Tuulipukuja ei nähdä, päihtyneet asiakkaatkin on häveliäästi onnistuttu karsimaan kuvien ulkopuolelle. Laulunäytteetkään eivät ole liian siloiteltuja vaan ihanan horjahtelevia – mutta täynnä tunnetta.
Karaokeparatiisin Suomen ensiesitys oli kesän Sodankylän elokuvafestivaaleilla. Toistaiseksi se on saanut jo huomiota kansainvälisesti CPH:DOX-festivaalin kilpasarjassa ja osallistuu arvostettuiin dokumenttitapahtumiin kuten Visions du Réel sekä DocsBarcelona. Suomalainen leimallisuus on jälleen niin nyrjähtänyt ja eksoottinen, että palkintoja tällekin dokumentille on luvassa.
Kokonaisuus on hallittu eikä viidestä päähenkilöstään huolimatta sisällä kiirehdintää tai turhaa tyhjäkäyntiä. Tunnin ja vartin mittaisen dokumentin päätöskin on arvoisensa. Lopputekstit tekevät kerrankin selkeydellään ja rauhallisuudellaan kunniaa elokuvan tulkitsijoille, tekijöille sekä ennen kaikkea monipuolisille laulukatkelmille.
Teos nivoutuu samaan suomalaiseen dokumentaristiperinteeseen, jota humaanissa rujoudessaan ja hempeydessään edustavat Jukka Kärkkäisen Kansakunnan olohuone (2009) sekä Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2009). Kuva suomalaisuudesta on edelleen melankolinen, mutta niinpä toisaalta ovat elokuvan musiikkinäytteetkin: mollivoittoista selviytymistä viimeisen säkeistön ilakointiin ja raikuviin aplodeihin.
Kirjoittaja on toiminut karaokebaareissa yli vuosikymmenen kyypparina ja muutaman kerran karaokevetäjänä. Hänen bravuurinsa on Righteous Brothersin ”You’ve Lost That Lovin’ Feeling”.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.