Euphoria Film: Aalto. Kesto 103 min. Ensi-ilta 4.9.2020. Ohjaus Virpi Suutari, käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, kuvaus Heikki Färm ja Jani Kumpulainen, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Sanna Salmenkallio.
Dokumenttiohjaaja
Virpi Suutari on tarttunut pelottomasti isoon aiheeseen, Alvar
Aallon elämään ja arkkitehtuuriin. Tuloksena on runollinen
tarina, jota kehtaa näyttää maailmalla. Taustatyö on tehty
huolella ja Aino Aallon merkitys yhteistyön kannalta on
nostettu esiin, samoin Elissa Mäkiniemen osuus Aallon uran
myöhemmissä töissä.
Odotukset
ovat suuret ohjaajan aiempien dokumenttien, kuten eläytyvän ja
mukana hengittävän Yrittäjän jälkeen. Useimmilla
suomalaisilla – ainakin arkkitehdeilla – on oma mielikuva Alvar
Aallosta. Olin vielä lukiossa, kun kuvaamataidon opettaja vei
luokkamme katsomaan Kalevan ala-aulassa olevaa näyttelyä, jossa
Alvar Aalto esitteli Oulussa olevien kohteittensa suunnitelmia.
Arvokas herra lierihattuineen ja sikareineen oli ensimmäinen
arkkitehti, jonka tapasin livenä. Jonkun piirustuksen kohdalla hän
mainitsi vaimonsa, joka oli arkkitehti. Se pani miettimään.
Alvar Aallon Ouluun suunnittelemia rakennuksia ei Suutarin elokuvassa näy, vaikka niitä on yli 60. Aalto on suunnitellut muiden muassa Typpi Oy:n eli nykyisen Kemiran aluetta. Kuvassa tehtaan rehuvarastoa puisine kattokaarineen. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Virpi
Suutari on käsikirjoittajana tehnyt erilaisia valintoja kuin Ywe
Jalander dokumentissaan Alvar Aalto, technology and nature
(1996), siksi nämä kaksi elokuvaa täydentävät hyvin toisiaan.
Siinä, missä Jalander paneutui Aallon lapsuuteen ja
luontosuhteeseen sekä teknologian ja standardisoinnin yhdistämiseen,
Suutari on valinnut kohteet huolella, tuonut Aallon henkilökohtaiset
luonteenpiirteet ja elämänkumppanit tarinan keskiöön. Jo traileri
lupasi lumoavan matkan Alvar Aallon elämään ja teoksiin,
modernistisen (modernin?) parin rakkaustarinan.
Ohjaajalla
on ollut materiaalia mistä valita. Vähemmän on enemmän, tässäkin.
Ymmärtää, miksi esimerkiksi Aallon Ouluun suunnittelemista
kohteista (yli 60 rakennusta) ei yhtään mahtunut mukaan. Monta
muutakin Aallon suunnittelemaa teollisuusaluetta on jouduttu
jättämään syrjään, kun halutaan keskittyä Alvar Aaltoon
ihmisenä, Aallon humanismiin. Ihan kaikkia henkilökohtaisia
kirjeitä tai toilailuja Beirutin hotellissa ei olisi kuitenkaan
tarvittu. Vanhat kaitafilminpätkät olivat puhuttelevia.
Typpi Oy:n vuonna 1967 Ouluun valmistuneen tutkimuskeskuksen sisääntuloaula. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.
Rakennusten kuvausta dominoivat kattonäkymät. Droonit kuljettavat kameraa zoomaten ja tiltaten kuparisista räystäskouruista ja kattonäkymistä niin, että rakennukset tulevat suoraan syliin autenttisessa ympäristössään. Sisäkuvaa jäi kaipaamaan, esimerkiksi Riolan kirkosta. Ansioituneen säveltäjän Sanna Salmenkallion musiikin logiikka ja paikoittainen mahtipontisuus ei aivan avautunut joidenkin tapahtumien tai kohteiden yhteydessä. Elokuvan alussa musiikki kantaa tarinaa upeasti, mutta ei ihan loppuun asti.
Nostalgia hiipii paikalle, kun Maison Carrén ovien avaaja nostaa
ikkunasuojuksia ja pyyhkii pölyjä, pysähtyy tupakoimaan
uima-altaan äärelle. Carrén taidekokoelmaa ei talossa enää ole.
Alkuperäinen käyttötarkoitus on hävinnyt. Niin on käynyt yhä
useamman Aallon suunnitteleman rakennuksen kohdalla, Paimion
parantolan ja lukuisten tehdasrakennusten kohdalla. Kirjastot, kirkot
ja konserttitalot ovat yhä toimivia. Virpi Suutarin
dokumenttielokuva pyyhkii tehokkaasti pölyt Aallon töistä ja
paljastaa sen, mitä kannattaa vaalia.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. KemiAili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.