Citizen Jane Productions: Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Kesto 81 minuuttia. Ensi-ilta 6.3.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Klaus Härö; kuvaus Robert Nordström; pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul ja Lena Labart.
Vaimo on kuollut pitkään sairastettuaan. Keski-iän ylittänyt leskimies jurottaa ja meuhkaa aikuistuvalle pojalleen, tunkeilevalle siskolleen ja hautajaisia järjestelevälle anopille. Vainajan näkeminen ei kiinnosta, hautajaisvieraita ei saisi kutsua, kukkalähetysten tuojaa tekee mieli vältellä. Koko tilanne ”täytyy hoitaa alta pois”.
Klaus Härön uusimman ohjauksen alku on tiivis ja lakoninen. Kohtaukset rajautuvat omakotitaloon, ja niitä hallitsee napakka dialogi. Toimintaa edustaa lesken uhittelu pihapuissa kiipeilevälle oravalle.
Lakonisuus merkitsee yleensä selkeyttä. Tässä tapauksessa selkeys koskee myös draamallista kehittelyä, henkilöhahmoja ja luotuja odotuksia. Sisko käyttäytyy juuri niin kuin manipuloivan isosiskon voi kuvitella käyttäytyvän, vasta itsenäistyvä poika on liioitellun passiivinen mumisija. Lesken kykenemättömyys surra ja kovaan kuoreen sulkeutuminen kävisivät oppikirjaesimerkeistä.
Odotukseksi muodostuu hetimmiten, milloin miehen suojapanssari murtuu ja tunteet pääsevät liikkumaan. Asetelma vaikuttaa niin selvältä, että keikautusta tai yllättävää paljastusta alkaa kärkkyä. Vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ei. Elämää kuoleman jälkeen jatkaa helpoimmin ennakoitavalla, odotukset täyttävällä linjalla niin vakaasti, että se tuntuu jo erikoiselta.
Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.
Niinpä Elämää kuoleman jälkeen avautuu lähinnä psykologisena kuvauksena. Sellaisena se on lähes häkellyttävän yksinkertainen, eräänlaista selkoelokuvaa: vanhat valokuvat liikauttavat tunteita, oravan syömät linnunmunat murtavat raavaankin miehen, poika selittää isälle, kuinka jumiutunut tämä on, isä pehmenee, lukot avautuvat, yhteys palaa. Henkinen jana pelkistyy kieltämiseksi ja myöntämiseksi, horjumisessa vain piipahdetaan.
Kaavamaisuus ja perinpohjainen yksinkertaisuus tekevät kokonaisuudesta jollakin tapaa arvoituksellisen. Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?
Ehkä novellimaisessa paljaudessa, tyhjyyden partaalla korostuvissa pienissä asioissa. Miehen meuhkaus vivahtaa koomiselta, tappajaorava edustaa kuitenkin elämää, torjutut kanssaihmiset kulkevat torjunnasta huolimatta kanssamme. Itsepintaisen maltillisen elokuvan kohottavin hetki on, kun melankoliaa alleviivannut pianomusiikki muuttuu loppukuvassa hienovaraisen jatsahtavaksi ja keväiseen maisemaan hiipii uuden elämän tuntu.
Katsojan ymmärtäväisyydestä riippuu, näkeekö hän pienuudessa suuruutta. Itse näin turhan usein vain keskimääräisyyttä, tasaista soljuntaa, joka kaipaisi aavistuksen jyrkempiä kerronnallisia kontrasteja. Yksi keino voisi olla Härön harvakseltaan vilauttaman pienimuotoisen tyylittelyn lisääminen. Päähenkilön tuskainen huokailu ja nojautuminen kameraa kohti elokuvan alussa ovat miellyttävän niukkoja tehokeinoja, kuten myös muutama ytimekäs leikkaus ja vuoropuhelu.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
