
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Citizen Jane Productions: Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Kesto 81 minuuttia. Ensi-ilta 6.3.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Klaus Härö; kuvaus Robert Nordström; pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul ja Lena Labart.
Vaimo on kuollut pitkään sairastettuaan. Keski-iän ylittänyt leskimies jurottaa ja meuhkaa aikuistuvalle pojalleen, tunkeilevalle siskolleen ja hautajaisia järjestelevälle anopille. Vainajan näkeminen ei kiinnosta, hautajaisvieraita ei saisi kutsua, kukkalähetysten tuojaa tekee mieli vältellä. Koko tilanne “täytyy hoitaa alta pois”.
Klaus Härön uusimman ohjauksen alku on tiivis ja lakoninen. Kohtaukset rajautuvat omakotitaloon, ja niitä hallitsee napakka dialogi. Toimintaa edustaa lesken uhittelu pihapuissa kiipeilevälle oravalle.
Lakonisuus merkitsee yleensä selkeyttä. Tässä tapauksessa selkeys koskee myös draamallista kehittelyä, henkilöhahmoja ja luotuja odotuksia. Sisko käyttäytyy juuri niin kuin manipuloivan isosiskon voi kuvitella käyttäytyvän, vasta itsenäistyvä poika on liioitellun passiivinen mumisija. Lesken kykenemättömyys surra ja kovaan kuoreen sulkeutuminen kävisivät oppikirjaesimerkeistä.
Odotukseksi muodostuu hetimmiten, milloin miehen suojapanssari murtuu ja tunteet pääsevät liikkumaan. Asetelma vaikuttaa niin selvältä, että keikautusta tai yllättävää paljastusta alkaa kärkkyä. Vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ei. Elämää kuoleman jälkeen jatkaa helpoimmin ennakoitavalla, odotukset täyttävällä linjalla niin vakaasti, että se tuntuu jo erikoiselta.
Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.
Niinpä Elämää kuoleman jälkeen avautuu lähinnä psykologisena kuvauksena. Sellaisena se on lähes häkellyttävän yksinkertainen, eräänlaista selkoelokuvaa: vanhat valokuvat liikauttavat tunteita, oravan syömät linnunmunat murtavat raavaankin miehen, poika selittää isälle, kuinka jumiutunut tämä on, isä pehmenee, lukot avautuvat, yhteys palaa. Henkinen jana pelkistyy kieltämiseksi ja myöntämiseksi, horjumisessa vain piipahdetaan.
Kaavamaisuus ja perinpohjainen yksinkertaisuus tekevät kokonaisuudesta jollakin tapaa arvoituksellisen. Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?
Ehkä novellimaisessa paljaudessa, tyhjyyden partaalla korostuvissa pienissä asioissa. Miehen meuhkaus vivahtaa koomiselta, tappajaorava edustaa kuitenkin elämää, torjutut kanssaihmiset kulkevat torjunnasta huolimatta kanssamme. Itsepintaisen maltillisen elokuvan kohottavin hetki on, kun melankoliaa alleviivannut pianomusiikki muuttuu loppukuvassa hienovaraisen jatsahtavaksi ja keväiseen maisemaan hiipii uuden elämän tuntu.
Katsojan ymmärtäväisyydestä riippuu, näkeekö hän pienuudessa suuruutta. Itse näin turhan usein vain keskimääräisyyttä, tasaista soljuntaa, joka kaipaisi aavistuksen jyrkempiä kerronnallisia kontrasteja. Yksi keino voisi olla Härön harvakseltaan vilauttaman pienimuotoisen tyylittelyn lisääminen. Päähenkilön tuskainen huokailu ja nojautuminen kameraa kohti elokuvan alussa ovat miellyttävän niukkoja tehokeinoja, kuten myös muutama ytimekäs leikkaus ja vuoropuhelu.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.