Citizen Jane Productions: Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Kesto 81 minuuttia. Ensi-ilta 6.3.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Klaus Härö; kuvaus Robert Nordström; pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul ja Lena Labart.
Vaimo on kuollut pitkään sairastettuaan. Keski-iän ylittänyt leskimies jurottaa ja meuhkaa aikuistuvalle pojalleen, tunkeilevalle siskolleen ja hautajaisia järjestelevälle anopille. Vainajan näkeminen ei kiinnosta, hautajaisvieraita ei saisi kutsua, kukkalähetysten tuojaa tekee mieli vältellä. Koko tilanne ”täytyy hoitaa alta pois”.
Klaus Härön uusimman ohjauksen alku on tiivis ja lakoninen. Kohtaukset rajautuvat omakotitaloon, ja niitä hallitsee napakka dialogi. Toimintaa edustaa lesken uhittelu pihapuissa kiipeilevälle oravalle.
Lakonisuus merkitsee yleensä selkeyttä. Tässä tapauksessa selkeys koskee myös draamallista kehittelyä, henkilöhahmoja ja luotuja odotuksia. Sisko käyttäytyy juuri niin kuin manipuloivan isosiskon voi kuvitella käyttäytyvän, vasta itsenäistyvä poika on liioitellun passiivinen mumisija. Lesken kykenemättömyys surra ja kovaan kuoreen sulkeutuminen kävisivät oppikirjaesimerkeistä.
Odotukseksi muodostuu hetimmiten, milloin miehen suojapanssari murtuu ja tunteet pääsevät liikkumaan. Asetelma vaikuttaa niin selvältä, että keikautusta tai yllättävää paljastusta alkaa kärkkyä. Vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ei. Elämää kuoleman jälkeen jatkaa helpoimmin ennakoitavalla, odotukset täyttävällä linjalla niin vakaasti, että se tuntuu jo erikoiselta.
Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.
Niinpä Elämää kuoleman jälkeen avautuu lähinnä psykologisena kuvauksena. Sellaisena se on lähes häkellyttävän yksinkertainen, eräänlaista selkoelokuvaa: vanhat valokuvat liikauttavat tunteita, oravan syömät linnunmunat murtavat raavaankin miehen, poika selittää isälle, kuinka jumiutunut tämä on, isä pehmenee, lukot avautuvat, yhteys palaa. Henkinen jana pelkistyy kieltämiseksi ja myöntämiseksi, horjumisessa vain piipahdetaan.
Kaavamaisuus ja perinpohjainen yksinkertaisuus tekevät kokonaisuudesta jollakin tapaa arvoituksellisen. Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?
Ehkä novellimaisessa paljaudessa, tyhjyyden partaalla korostuvissa pienissä asioissa. Miehen meuhkaus vivahtaa koomiselta, tappajaorava edustaa kuitenkin elämää, torjutut kanssaihmiset kulkevat torjunnasta huolimatta kanssamme. Itsepintaisen maltillisen elokuvan kohottavin hetki on, kun melankoliaa alleviivannut pianomusiikki muuttuu loppukuvassa hienovaraisen jatsahtavaksi ja keväiseen maisemaan hiipii uuden elämän tuntu.
Katsojan ymmärtäväisyydestä riippuu, näkeekö hän pienuudessa suuruutta. Itse näin turhan usein vain keskimääräisyyttä, tasaista soljuntaa, joka kaipaisi aavistuksen jyrkempiä kerronnallisia kontrasteja. Yksi keino voisi olla Härön harvakseltaan vilauttaman pienimuotoisen tyylittelyn lisääminen. Päähenkilön tuskainen huokailu ja nojautuminen kameraa kohti elokuvan alussa ovat miellyttävän niukkoja tehokeinoja, kuten myös muutama ytimekäs leikkaus ja vuoropuhelu.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
