
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Vuoden 1962 tietämillä taidemaailmaan syntyi yhdysvaltalaisen taiteilija Tony Smithin konseptuaalinen ja kova teräsveistos ”Die”, jolla amerikkalaisen minimalismin huippunimi viittasi Leonardo da Vincin kuuluisaan ”Vitruviuksen mies” -piirrokseen, joka näyttää ihmiskehon ideaalit mittasuhteet. ”Die” on kuuden jalan, aivan taiteilija Tony Smithin mittainen.
Vuoden 2010 tietämillä Pariisissa asuva väylänvartinen taiteilija Elina Juopperi kiersi Suomen kirpputoreja ja järkyttyi nähdessään perinteisten villaraanujen arvostuksen puutteen. Hän alkoi hankkia niitä vimmatusti.
Norrbottenissa kesällä 2023 Bodenin Havremagasinet -taidehallin yläkerran näyttelysalin täyttivät pinossa ja rullilla olevat värikkäät villaraanut. Niitä oli arviolta noin 750–800 kappaletta. Kun niitä on noin kaksituhatta, Juopperi asettelee ne kaikki päällekkäin tarkalleen kuuden jalan kokoiseksi kuutioksi. Aivan kuten Tony Smith. Silloin ”Perintö” on valmis.
Pohjoinen minimalismi
Näen aluksi vain massaa. Tony Smithin teräskuutio on yhtä aikaa kova ja pehmeä. Voiko teräskuutio olla aggressiivinen, vaikka se vain seisoo jäykästi paikallaan? Tai ehkä se on hiljainen. Surullinen, ruostetta itkevä monumentti.
Havremagasinetin näyttelyssä näen massaa, joka ottaa suvereenisti koko tilan haltuunsa. Näyttelysalissa on ympäriinsä lukuisia rullalla olevia villaraanuja sekä yksi pino, kuuden jalan mittainen, jossa raanuja on aseteltu tarkasti toistensa päälle. Muoto on pehmeä ja täsmällinen. Tämä kaikki tilassa oleva materiaali sisältää valtavasti yksityiskohtia ja kuitenkin se tuntuu samalla hyvin yksinkertaiselta eleeltä. Jokaisessa villaraanussa piilee valtavasti tunteja, erilaisia loimilankoja, loputtomia iltoja ja aamuja, kun joku on avannut kangaspuiden viriön ja sujauttanut villakuteen loimen väliin ja paukauttanut kuteen loimien lomaan.
Taiteilija Elina Juopperi kertoo kasvaneensa raanujen arvostukseen Kolarissa, Länsi-Lapissa. Hän muistaa jo lapsena kuulleensa Rovaniemen Oikaraisessa asuneen Elsa Montell-Saanion (1926–2019) nimen ja Lapin raanu -käsitteen.
Vuonna 2008 Juopperi työskenteli Inarissa valokuvateoksensa Kaikki kielen puhujat parissa. Pariisissa Ecole National Supérieure d’arts de Paris-Cergy -koulussa opiskellut taiteilija päätti kuvata kaikki uhanalaisen inarinsaamen puhujat. Kuvattavia odotellessaan Juopperi ehti katsella pohjoisen Lapin maisemia rauhassa. Hän otti kuvia ja muisti yhtäkkiä, että pohjoisella maisemalla on visuaalinen yhteys perinteisiin villaraanuihin: raidallisten raanujen sommittelu ja arktinen maisema muistuttavat vahvasti toisiaan.
Juopperi ripusti myöhemmin raanuja ja ottamiaan kuvia rinnakkain. Yhteys oli ilmeinen. Vasta myöhemmin hän sai selville, kuinka Montell-Saanion ensimmäinen puoliso, valokuvaaja Matti Saanio (1925–2006) oli ottanut aikanaan samantyyppisiä kuvia Lapin raanuista.
Ranskassa tuolloin asunut Juopperi lähti suomalaisille kirpputoreille etsimään valokuvilleen sopivia raanuja pareiksi, jotta niitä voisi esitellä yhdessä. Hän järkyttyi huomatessaan suomalaisten kirpputorien olevan täynnä vanhoja villaraanuja, joita myytiin pilkkahintaan. Juopperi kiinnostui ilmiöstä: ”Ajattelin, että nyt suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut jotain. Jotain, joka on ilmiönä käsittämätöntä ja kiinnostavaa. Halusin tutkia tuota ilmiötä ja nostaa sitä esille.”
Juopperi pohti ajatusta ja teoksensa muotoa kauan. Hän halusi työskennellä villaraanujen kanssa. Selvää oli, että hän ei halunnut kajota näihin perinnetekstiileihin esimerkiksi leikkaamalla tai tuhoamalla niitä. Esinettä pitäisi kunnioittaa.
”2010–2011 aloin miettimään laajemmin, miksi Suomessa toimitaan näin. Mitä arvostamme nykykulttuurinamme? Päädyin silloin ajatukseen, että monet Suomeen tulleet ihanteet tulivat itse asiassa Amerikasta. Sellaiset kuten ostoskeskukset ja lähiöt tai Suomessa nähtävät elokuvat ja radiokanavien musiikki. Kaikki tämä oli hyvin amerikkalaista. Jäljitin muutoksen kulttuurissamme tapahtuneen jossain 1960-luvun paikkeilla.”
Amerikka-oivalluksen myötä Juopperi pohti omaa perintöään, lapsuudessaan oppimaansa arvostustaan villaraanuja kohtaan sekä toisaalta kuvataiteilijan koulutuksen mukanaan tuomaa perintöä – kuten arvostusta amerikkalaisen 1960-luvun taiteen minimalismiin ja sen länsimaiselle nykytaiteelle jättämään perintöön.
”Ajattelin, että yhdistän tässä teoksessa nämä kaikki perinnöt: yhteyden Amerikkaan 1960-lukuun ja mummoni perintöön.”
Tätä kautta Juopperi löysi ”Perintö”-teokselleen muodon. Amerikkalaisen 1960-luvun minimalistisen taiteen kärkihahmon, kuvanveistäjä Tony Smithin veistoksen ”Die” muoto sai nyt palvella uutta teosta. Juopperin ”Perintö” on yhtäältä kunnianosoitus Smithille sekä toisaalta samalla problematisoi minimalismin suurmiehen teosta. Taiteilija on molemmissa tapauksissa etäännyttänyt itsensä varsinaisesta käsityöläisen prosessista: Juopperi on käyttänyt valmiiksi kudottuja tekstiilejä, Smithin kerrotaan tilanneen ”Die”-veistoksensa valmiina, puhelimitse.
”Ihmiset katsovat ”Perintö”-teosta helposti esineenä eivätkä ilmiönä. Haluan kuitenkin ennen kaikkea kuvata ilmiötä”, Juopperi toteaa ja kertoo, että juuri tämän takia hän päätti Havremagasinetin näyttelyssä jättää osan raanuista näyttelytilaan rullalle pinoihin, prosessinomaisesti. Tämän on tarkoitus korostaa ilmiötä.
Ja siinä se myös onnistuu.
Ihmisen kokoinen raanu
Raanu on alkujaan makuualusta, sillä on ihmisen mitat. Eri saamelaisryhmien kulttuureissa villaraanulla on ollut merkittävä arvo, ja sitä on käytetty muun muassa kodan päällä louteena sekä reessä ja veneessä peitteenä. Villaraanuihin tiivistyy paljon hiljaista visuaalista kulttuuria ja materiaalista tietoa, jota esine pitää sisällään. Usein tämänkaltainen tieto liittyy naisten käsityönä pidettyyn kulttuuriperintöön ja on tällä tavoin ollut vahvasti sukupuolittunutta – ja unohdettua – historiaa.
Ruotsin Bodenissa tänä kesänä ”Perintö”-teosta installoidessaan Elina Juopperi kertoi ymmärtäneensä ensimmäistä kertaa konkreettisesti villaraanun olevan paljon vanhempi kuin pohjoisten maiden ja valtakuntien rajat ovat. Kyseessä ei ole yksinomaan Pohjois-Suomessa, -Ruotsissa, -Norjassa tai saamelaisissa kulttuureissa esiintynyt perinnetekstiili, vaan osa koko tämän alueen yhteistä kulttuuriperintöä.
Elina Juopperin ”Perintöä” on esitelty Suomessa useassa näyttelyssä, mutta teoksen prosessi on edelleen kesken. Kuutio ei ole valmis. Juopperi on saanut vuosien aikana lukuisia lahjoituksia yksityisiltä henkilöiltä, jotka ovat halunneet luovuttaa villaraanunsa osaksi teosta. Lahjoittajien nimet Juopperi on kaivertanut installaation mukana ripustettavaan laattaan.
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto. Näiden raanujen lahjoittavat ovat myös osa tätä teosta.”
Nyt yli kymmenen vuotta teoksen kanssa työskenneltyään Juopperi kertoo huomanneensa muutoksia yhteiskunnassa. Raanuja arvostetaan nyt enemmän, eikä niitä enää löydy kirpputoreilta muutamalla eurolla. Tästä muutoksesta kunniaa saa antaa Juopperille: kunnianhimoinen taideprojekti on saanut vuosien aikana mukavasti mediahuomiota, ja ihmiset ottavat taiteilijaan edelleen yhteyttä kuultuaan villaraanujen keräysprojektista.
Lapin raanu -käsitteen luonut Elsa Montell sai Milanon triennaalin hopeamitalin vuonna 1957 ”Kaamos”-raanullaan. Raanuista ei kuitenkaan juurikaan kuule puhuttavan, kun kerrotaan menestystarinoita Finnish Designista. Elsa Montell-Saanio on Elina Juopperille myös jonkinlainen esikuva: tämä osoitti omalla työllään, kuinka yhden ihmisen teoilla voi olla kauaskantoinen vaikutus.
Myös Juopperin työn voi nähdä näin. Kun ”Perintö” on joskus tulevaisuudessa valmis, se on paljon painavampi kuin Tony Smithin teräskuutio. Kuuteen jalkaan, ihmiskehon ideaaleihin mittasuhteisiin saa mahtumaan paljon: kokonaisen kulttuurin, hetkellisesti unohdetun tiedon, joka on kuitenkin koko ajan aivan lähellä: sormenpäissämme.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.