Bufo: Veden vartija. 101 min. Ensi-ilta 2.9.2022. K12.
Ohjaus Saara Saarela, käsikirjoitus Ilja Rautsi, kuvaus Kjell Lagerroos, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Volker Bertelmann.
Pääosissa Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen, Minna Haapkylä, Pekka Strang, Kheba Touray, Lyydia Mörä.
Eletään vuotta 72 uutta Skandinavian liiton ajanlaskussa. Maapallon maapinta-ala on pienentynyt, nykyisestä Suomesta on merenpinnan yläpuolella vain Pähkinäsaaren rauhanrajan pohjoispuoli. Erään kylän teemestari, yhteisön mielestä ja kehosta huolehtija, on kuollut, ja hänen tyttärensä on aika jatkaa isänsä työtä. Noria (Saga Sarkola) saa tietoonsa salaisuuksia, lisäksi edellisten teemestareiden päiväkirjoista löytyy toivon kipinä koko maan vesitilanteen parantamiseksi. Ystävä Sanja (Mimosa Willamo) ja yliopistolla opettava äiti (Minna Haapkylä) antavat apua kipinän vaalimiseen.
Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja (Teos 2012) perustuva Veden vartija on vaikuttavinta kotimaista tieteiselokuvaa pitkään aikaan. Vastaavaan vakavaan yritykseen on Suomessa ryhdytty harvoin, lähinnä lajityypissä on tehty komedioita (esimerkiksi Timo Vuorensolan Iron Sky, 2012) tai olemassaolon mysteereiden pohdintaa (Timo Linnansalon Aurinkotuuli, 1980). Uskottavien tulevaisuuden ympäristöjen luominen on kallista, Suomen pääomaköyhillä elokuvayhtiöillä ei ole ollut varaa eikä uskallusta suuria investointeja vaativien fantasiamaailmoiden tekemiseen.
Veden vartijassa onnistutaan luomaan uskottava dystooppinen tulevaisuus. Olisin kuitenkin kaivannut luotuun maailmaan pohjoista paikallisväriä, Viron neuvostoaikaiset rakennuskompleksit on nähty jo liian monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Omaperäisyyttä tulevaisuuden visioon olisi helposti saanut jostakin pidempään puoliksi tyhjillään olleesta Pohjois-Suomen kylästä.
Ympäristökatastrofi, sodat resursseista ja ihmisten hallinta keinotekoisen niukkuuden avulla ovat paljon puhuttuja ja kommentoituja teemoja. Valta, toisten ihmisten hallitseminen, muuttuu ääriolosuhteissa väärinkäytöksiksi. Niukoilla resursseilla toiset saa helposti alistumaan tahtoonsa. Veden vartija toistaa Pohjoismaissa hyväksi ja toimivaksi havaitun ratkaisun moniin ongelmiin, avoimuuden. Julkisuus estää monet kepulikonstit.
Elokuvan tarinankaari on hieman liian suoraviivainen, ennen loppuratkaisua olisi sopinut jokin ylimääräinen, koukuttava mutka. Toteutetussa muodossa Veden vartija jää helposti lukuisten muiden, paljon suuremmalla budjetilla tehtyjen dystopioiden varjoon. Positiivista elokuvassa on pääosien kirjoittaminen suurelta osin naisille, siten se erottuu lajikumppaneistaan. Tässä tapauksessa yrityskin on onnistuminen, lopputulos on hieno kotimainen vakavasti otettava tieteiselokuva.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
