Anne Lukkarila: Enkelilunta. Aviador 2020.
Anne Lukkarila on paitsi tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja, nyt myös esikoisjännärinsä julkaissut dekkarikirjailija. Lukkarila on rovaniemeläinen, joten on luontevaa, että murhia tehdään tällä kerralla tunturissa, tarkemmin sanoen Suomulla.
Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa jännärissä tavataan ympäristötarkastaja Katarina Lahti, joka saapuu Suomulle arvioimaan, miten matkailukonserni Suomu Tomorrow Ltd. on onnistunut ympäristöasioissa. Uuden pomon johdolla yrityksessä on investoitu lukuisiin energiaa säästäviin tekniikkoihin ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Täydellisyyteen syntyy kuitenkin paha särö, kun Katarina löytää rinnepäällikkö Mikko Veteläisen kuolleena lumensäilöntäpaikalta.
Mikon valkoisiksi muuttuneet silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan, ja nainen alkaa penkoa tapausta. Seuraa hiippailua hotellin asiakkailta suljetuissa paikoissa, matkalaukkujen luvattomia penkomisia ja patologian laitoksella työskentelevän ystävän tekemiä epävirallisia tiedusteluja.
Lukkarila kuvaa kiinnostavasti ja pätevän tuntuisesti Katarinan työskentelyä ympäristöasiantuntijana. Myös yrityksessä hyödynnettävistä, toinen toistaan villimmistä innovaatioista ja esimerkiksi äärimmäisen ekologisista ruokalistoista on hauskaa lukea.
On tosin täysin makuasia, luennoidaanko ympäristö- ja teknologia-asiaa liikaa. Itse en pitkästynyt. Juonenkuljetus sen sijaan onnahtelee. Lukkarila sommittelee hienosti yksittäisiä tilanteita ja parhaimmillaan osaa nostattaa jännitystä, mutta eri palasten yhteen liittämisessä on ongelmia. Kokonaisuus ei solju, eikä juonenkäänteiden virittämiin odotuksiin vastata.
Otan esimerkin, pahoittelut spoilaamisesta. Suomulle ilmaantuu yllättäen Katarinan ex-avopuoliso Pete, itseriittoinen, jopa narsistinen taiteilijatyyppi. Suhteessa on ollut henkistä väkivaltaa, mutta Katarina tuntee edelleen jossain määrin vetoa mieheen. Lukija tietysti säikähtää, ja alkaa pelätä Katarinan puolesta. Mielessä välähtää myös, voisiko Petellä olla jotain tekemistä rinnepäällikön kuoleman kanssa. Mitään ihmeellisempää ei kuitenkaan tapahdu, ja koko Pete-kuvio kuivuu kokoon jälkiä jättämättä.
Arvelen, että Lukkarila on tuonut Peten paikalle luodakseen Katarinalle henkilöhistoriaa. Taustoja olisi kuitenkin voinut maalata vähäeleisemminkin, ja asia olisi silti tullut selväksi.
Lukkarila kirjoittaa letkeästi ja lause rullaa. Siksi harmittaakin törmätä kummallisiin sanavalintoihin. Kuka esimerkiksi miettii kielletyn himon hetkellä, että ”libido” pitäisi taltuttaa? Ehkä teos olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen lisää.
Lukukokemusta kirkasti herkullinen murrepuhe, joka ainakin tällaisen etelän ihmisen korvaan kuulosti aidoilta. Pohjoisen sävyt ja yksityiskohdat olivat muutenkin teoksen miellyttävintä antia.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
