Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu. Ja vaikka tapahtuisikin, niin kaikki on vain planetaarisen systeemin normaalia vaihtelua. Ennenkin ovat valtameret kiehuneet.
”Ei mitään uutta auringon alla” – Saarnaajan sanat tulivat yhtäkkiä mieleeni, joten piti vähän kaivella arkistoa. Ja kuinka ollakaan, tasan vuosi sitten olen juuri noin nimennyt pääkirjoitukseni. Todennut vielä, että ”tähän aikaan vuodesta elämäni tuntuu erityisen vahvasti toistavan itseään”. Kaikki kiertää ikuisesti palaten, yhä uudelleen.
Vaan onhan tässä jotain uuttakin ehkä ollut. Tai ainakin jotain, mikä ei ole jonkun aiemman toistoa. Kuusamon Epäjohdonmukaisten tanssiaisista kotiin palattuani (mikä tapahtui toissa iltana) on vaivannut tunne, että jotain todellakin tapahtui. Oli jotain, mikä ei ollut nähtävissä ennalta, ei pelkästään ohjelmoidun käsikirjoituksen suorittamista tai valmiin vuokaavion seuraamista laatikosta toiseen. Oli elämää.
Se kaikki on kuitenkin vielä liian lähellä. Tarvitsen aikaa pohtia, mitä se tapahtuminen mahtoi olla, ja aikaa kirjoittaa se pohdinta jossain määrin puhtaaksi. Ja luulen, että aika moni muukin Rukajärven hylätyllä golfkentällä elokuun alussa aikaa viettänyt joutuu sulattelemaan kokemustaan, eivät pelkästään tapahtuman tuotantoon tai sen rakentamiseen ja etenemiseen osallistuneet ihmiset. (Olin vähällä sanoa ”festivaalin”, mutta muistin, että Episten johtaja nimenomaan painotti, ettei tästä tapahtumasta käytetä sitä nimitystä. Episten motiivi tuntuu olleen olla jotain muuta, jotain erilaista. Mitä se ehkä olikin.)
Minun pitäisi tarkistella Jacques Derridan muotoiluja ”tapahtuman” olemuksesta – kuvittelen määritelmän olevan jotakuinkin, että jos jonkun asian lopputuleman voi missään määrin ennustaa tai arvioida etukäteen, kyse ei ole todellisesta tapahtumasta tai tapahtumisesta. Että jokaisen tosi tapahtuman edessä olemme tietyllä tavalla sokeita, yllättyneitä. Ja pitäisi tarkistella Arto Mellerin runoja; muistelen, että ”Ilmalaiva ’Italiassa’” sanotaan suunnilleen, että jos tietää, mihin on matkalla, on siellä jo – mutta olen ennenkin ollut täysin väärässä lainausmuistikuvissani.
Joar Nangon Girjegumpi-arkistoa käsittelevässä jutussa arkkitehti Jenni Hakovirta kertoo, miten ”Venetsiassa puhuimme työryhmässä paljon siitä kuinka toteuttamamme työskentelytapa ei olisi ollut mahdollista ilman syvää luottamusta eri osapuolien välillä.” Luottamus on yksi niistä teemoista, mitä Epäjohdonmukaisten tanssiaisia pohtiessa pitänee käsitellä. Voisin vertailla Rukajärven pystytystä siihen, miten Hakovirta kuvaa Venetsian paviljongin tekeytymistä: ”luottamuksen rakentumista on vaikea selittää. Paikalle tullaan ja projekti muotoutuu tilassa. Keskusteluja on paljon.”
Mutta en voi tehdä sitä vielä.
Kesä on kuuma, ja se on pitkä. Yli juhannuksen tuntui siltä, että en pääse millään Oulusta pois. Ja nyt, kun sitten olen reissannut joka viikko jonnekin – Puolangalle Pessimismimusikaalin ensi-iltaan, Hailuotoon Bättre Folkille ja sitten myös teatterifestivaalille, Storforsenille ja Moskoseliin sekä sinne Rukajärven tanssiaisiin – tuskailen sitä, etten ehdi viettämään yhtään viikonloppua kotona. Koska tällainenkin olento on ihminen – koskaan ei ole hyvä, aina pitää haikailla jotain vastakkaista senhetkiselle olotilalle.
Aika on kulkea, ja aika pysyä paikallaan. Istu, hengitä, muista tämä. Koska Oulun juhlaviikot ovat vasta alussa, ensi viikolla on Muusajuhlat ja Taiteiden Yö, seuraavalla Musiikkivideofestivaali sekä ilmakitaransoiton MM-kisat.
Aika on sodan, mutta on myös aika rauhan. Joten kaivetaan ne ilmakitarat koteloistaan ja rämpytetään taas ilmoille ”Keep on Rockin’ in the Free World”, jotta kukaan ei enää pitäisi käsissään asetta.
Koska sellainenkin olento ihminen pystyy olemaan.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.