Raimo Bärman: Loimulohta ja Kekkosen parhaat kiitokset. 172 sivua. Atrain & Nord 2022.
Erätarinat ovat oma kirjallisuudenlajinsa. Luonteenomaisesti niillä saattaa olla suppeahko, mutta sitäkin antaumuksellisempi lukijakuntansa. Niissä on selvä tavoite, saaliin saaminen, mutta toisaalta jahtimailla ja kalavesillä koetaan paljon muutakin: ystävyyttä, seikkailua, ulkoilmaelämää. Saaliitta jääminen voi olla elämys sekin. Täsmällinen maantiede on näissä teoksissa tärkeää, niitä voisi miltei kartan kanssa lukea ja opetella tietämään, missä joen mutkassa harjus pääsi karkuun ja minkä tunturin juurella kaatui kahvipannu.
Monessa mielessä erätarinat ovat toimintajännärin vastakohta. Toimitaanhan erätarinoissakin, mutta ei epätodennäköisyyksiin saati mahdottomuuksiin asti. Lähtökohtaisesti eräkirjat kertovat tapahtuneista tosiasioista. Saatetaan liioitella, kuten kalajuttuun sopiikin, mutta tuskin kuvataan kalaretkeä, jota ei ole ikinä tapahtunutkaan. Ne edustavat tavallisen kokijan arjen taltiointia ja sen harvojen yleensä tahattomien juhlahetkien havainnointia. Siis semmoista minimalismia, että pois alta!
Kala- ja erätarinat ovat pääsääntöisesti hyvin miehinen laji. Niissä ollaan ikään kuin lomalla erotiikasta.
Raimo Bärman on painottuneesti kalamies. Vesillä ja vetten äärillä liikutaan tässäkin kirjassa, tekijänsä kahdennessakymmenennessä. Teoksen alkuvaiheilla käy ilmi, että presidentti Urho Kekkonenkin on ollut Bärmanin tekstiin mieltynyt. Eipä ihme. Bärmanille kalastus on tärkeää, mutta kirjojen ainoa sisältö ei ole, saatiinko se taimen silloin ja silloin vai saatiinko ollenkaan. Kirjailija menee aiheessaan ja maisemassaan paljon syvemmälle.
Pari kertaa ollaan Saimaalla, mutta aivan ennen kaikkea liikutaan Lapin jokien varsilla ja Ruijassa Jäämeren rannoilla. Usein kalatarinoissa kuljetaan nostalgisten muistojen maailmassa, jossa on koettu väkeviä elämyksiä. Jossain määrin tämä tuo kerrontana mieleen sotajutut, mutta sympaattisemmalla tavalla. Kalaelämykset ovat ainakin likipitäen toistettavissa niin kauan kuin fyysistä kuntoa maastoon lähtemiseen riittää – sotakokemusten on parempikin jäädä ainutkertaisiksi.
Bärman tuntee Ruijan joet ja huomaa niiden muutokset: harmaanieröiden ilmaantumisen, turistien lisääntymisen, kalastusvälineiden kehittymisen ja elämän hiljenemisen monilla kylillä sesonkiajan ulkopuolella. Sääsket ja mäkäräiset ryhdittävät kuin kontrapunktina tätä hitauden estetiikkaa.
Ruijansuomalaiset eli kveenit saavat runsaan ja arvostavan osan kirjan tekstissä. Heihin kirjoittaja on ehtinyt tutustua ja toki myös lukenut kosolti tämän pohjoisen kansanryhmän vaiheista, joista hän kertoo useaan otteeseen. Teosta elävöittävät lukuisat Bärmanin ottamat värivalokuvat.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
