Once Upon a Time in Sad Hill. 88 min. Ensi-ilta 27.9.2019
Käsikirjoitus ja ohjaus Rax Rinnekangas, kuvaus Theofanis Kavvadas, musiikki Pascal Gaigne, leikkaus Jari Innanen. Näyttelijät Pilar Puente, Marja Skaffari, Liisa Sofia Pöntinen, Margaret Jova, Ville Tanttu, Nacho Angulo.
Kolumnisti Kalle Kinnunen pohti hiljattain naisroolien merkitystä Quentin Tarantinon tuoreimmassa elokuvassa Once Upon a Time in Hollywood (Image 7–8/2019). Cannesin lehdistötilaisuudessa eräs toimittajista oli kysynyt, miksi teoksen keskeisellä naissivuosalla oli niin vähän repliikkejä miessivuosiin verrattuna. Repliikkien määrä ei tyhjentävästi paljasta tietyn naishahmon merkitystä Tarantinon taiteessa, mutta toimittajien kysymyksiä tasa-arvosta ovat varmasti yllyttäneet myös teoksen muut muodolliset seikat: viittaahan jo nimikin mestariohjaaja Sergio Leonen (1929–1989) spagettiwestern-elokuvien miehiseen maailmaan.
Siksipä toisen Leonelta vaikutteita saaneen, rovaniemeläislähtöisen ohjaaja Rax Rinnekankaan uutuus Once Upon a Time in Sad Hill tuntuu tarjoavan katsojalle erityisen herkullisen vastakohdan naisen aseman tarkasteluun. Rinnekangas käsittelee tätä elokuvansa pääteemaksi nousevaa aihetta yksityisemmässä kontekstissa; heteroparisuhteessa, jonka johdosta nainen luopuu osasta itseään, kun taas mies saa suhteen toisesta osapuolesta kannattelijan omalle egolleen. Yllättäen naisten asettaminen juuri westernin fiktiiviseen miljööseen auttaa naisia pääsemään eroon pitkistä ja onnettomista avioliitoistaan.
Elokuva rakentuu kahdelle eri aikatasolle, joiden juonet alkavat pian muistuttaa toisiaan. Kehyskertomuksessa kaksi tiedostavaa keski-ikäistä ja keskiluokkaista pariskuntaa on saapunut Espanjan syrjäseudulle työpajaan pohtimaan naisten asemaa miesten hallitsemassa maailmassa. Elokuvan ydinkertomus koostuu heidän muistelemastaan kahdesta pariskunnasta, Joosefista ja Senasta sekä Johnista ja Ruthista, jotka eksyvät lähellä sijaitsevassa vuoristossa vuosia aiemmin. Nämä menneisyyden henkilöt päätyvät lopulta Sergio Leonen klassikkoelokuvan Hyvät, pahat ja rumat (1966) loppukohtauksen tapahtumapaikalle Sad Hill -nimiselle hautuumaalle, jossa naiset vapautuvat vaimon kiltistä roolistaan ja ottavat ohjat omassa elämässään.
Kahden juonilinjan samankaltaisuus sekä se, että molemmissa pariskuntia näyttelee samat neljä näyttelijää, korostavat tietynlaisten kaavojen toistumista naisten ja miesten välisissä parisuhteissa. Toiston kautta Rinnekangas myös ironisoi sitä, miten muiden henkilöiden käytöstä on helppo analysoida ja samalla pysyä itse sokeana omalle asemalleen ja käyttäytymiselleen. Jää nähtäväksi, tulevatko jotkut katsojat tunnistamaan itsensä kuin peilistä elokuvan aikana.
Dialogi on epäspontaania ja karrikoitua. Siinä heitetään ilmaan isoja, abstrakteja teemoja – rakkaus, totuus, minuus, toiseus, fiktio, uni ja valve – työstämättä niitä kuitenkaan pidemmälle. Merkityksettömistä mutta hienoilta kuulostavista repliikeistä tuli mieleen Jean-Luc Godardin Adieu au Langage (2014), mutta Rinnekankaan elokuvan jälkeen ei sentään oksettanut.
Osittain tyhjät lauseet kuvaavat miespäähenkilöiden raivostuttavaa tapaa selittää maailmaa itsevarmana silloinkin, kun siihen eivät rahkeet todellakaan riittäisi. Tavassa on paljon tuttua, kuten myös naisen masentavassa roolissa aviomiehensä rinnalla: miehet pysyvät tunnetasolla etäisinä, he kritisoivat vaimojaan kestämättä kuitenkaan samanlaista kritiikkiä itseensä kohdistettuna ja puhuvat mieluummin kuin kuuntelevat, mitä omalla elämänkumppanilla on sanottavana.
Vaikka Once Upon a Time in Sad Hill nojaa pastissimaisesti spagettiwestern-genreen, kuhisee se viittauksia myös länsimaiseen kirjallisuuteen: Fernando Pessoaan, Raamattuun, Shakespeareen ja Homerokseen. Niistä etsitään vastauksia elämään, kuten myös keinoja ymmärtää toista. Myös eurooppalaiset kielet – suomi, espanja ja englanti – sekoittuvat elokuvassa iloisesti, kun henkilöt osallistuvat keskusteluihin omalla kotikielellään. Yhdellä tasolla näiden ilmaisu-instrumenttien – kielen ja tarinoiden – korostaminen ja niiden asettaminen keskinäiseen vuoropuheluun ovat Rinnekankaan tapoja ylistää kertomataidetta yli genren ja kansallisten rajojen.
Toisaalta kielen ja tarinoiden kohosteinen käyttö myös paljastaa niiden sudenkuopat: toisen ymmärtäminen on mahdotonta, jos ei osaa antaa tilaa myös kuuntelulle. Baabel on mahdoton. Ainakin, jos se on rakennettu pelkästään miesten suilla.
Emma Hirvisalo
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
