Nyt jännittää!

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto – Tapaus Vietas 1971
Käsikirjoitus Mikael Niemi, ohjaus ja suomennos Fiikka Forsman, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, tappelukoreografia Antti Silvennoinen.
Ensi-ilta 12.9.2020 Oulun teatterin suurella näyttämöllä.

Kunnon heist-lajityypin (suom. keikka, ryöstö) tarina kiehtoo aina. On kutkuttavaa ajatella, että olisi mahdollista punoa kokoon juoni, jolla huijataan kasinoa tai omalaatuista miljonääriä jäämättä kiinni. Oulun teatterille Mikael Niemen mainion, tositapahtumiin perustuvan tekstin on ohjannut Fiikka Forsman. Vietasissa vuonna 1971 ei puhuta heistista vaan kuppauksesta ja kasinon sijaan kohteena on suuryritys Vattenfall.

Jukka Kyllösen luoma jylhä, pohjoisen palava taivas aukeaa minimalistisen, 70-lukulaisen lavastuksen ylle. Valaistus toimii muutenkin tunnelmanluojana erinomaisesti. Ensin taustalla kuohuu digitaalinen Luulajanjoki, sitten maiseman katkaisee pato. Kaiken keskellä jököttää valtava kassakaappi. Kaapissa on viiden viikon palkkarahat yli kolmellesadalle työntekijälle. Palkanmaksua edeltävänä yönä joku ryömii toimistoparakin alle, leikkaa kaapin pohjaan reiän ja katoaa rahojen kanssa.

Ryöstöä kehystää Vanhakosken perheen kolmen sukupolven tarina kuppauksen ajoilta tähän päivään. Perheen nuorinta polvea edustaa Ida, joka etelässä opiskeltuaan palaa kotiin Pohjois-Ruotsiin. Merja Pietilä tekee raikkaan roolisuorituksen Idana ja rytmittää takaumissa ja nykyhetkessä liikkumista.

Mirjami Kukkola Idan isoäitinä ilmentää upeasti pohjoisen naisen mielenmaisemaa ja on ylivertaisen hauska. Toki tilanne- ja rytmitajua on muillakin, etenkin kun alun jäykkyydestä päästään eroon. Alussa tuntuu, että ihmisiin keskittyvä näytelmä toimisi paremmin pienellä näyttämöllä. Niemen nokkelan dialogin ja persoonallisten henkilöhahmojen varassa on paljon. Osa näyttelijöistä kuopsuttelee ajoittain porona ympäri lavaa. Porojen hienovarainen koparakoreografia naurattaa.

Ensimmäisen palkan tullen tilanne muuttuu rennommaksi ja baarikohtaus kasvaa slapstickin riemulauluksi, kunnes muuntuu Kill Bill -tyyliseksi taisteluksi. Näyttelijät venyvät huikeaan fyysiseen komiikkaan ja koko lava otetaan käyttöön. Timo Reinikan rooli isoisä Petruksena ja etenkin loppupuolen monologi on voimakas. Myös Pentti Korhosen ja Tommi Sahan yhteispeli on vertaansa vailla. Hannu Pelkonen rauhoittaa hulluttelun keskellä. Viipyilevä alku vaihtuu tiiviiseen liikkeeseen, reagointiin ja christiemäiseen jännitykseen.

Musiikki ja dialogi muodostavat kiinnostavan kontrastin, vaikkapa kun Petrus tarinoi pannukahvien keittämisestä ja taustalla soi Pink Floydin kaihoisa “If” Atom Heart Mother -levyltä. Välillä tarinan ulkopuolinen musiikki katkaisee herkän tunnelman.

Koska näytelmä sijoittuu pohjoiseen ja aikaan, jolloin alkuperäiskansojen oikeuksista ei puhuttu edes sen vertaa kuin nykyään, jännitin etukäteen, miten saamelaisten puuttuvat oikeudet tuodaan esille – ja mikä tärkeintä, eihän näytelmässä esiinny stereotyyppisiä saamelaishahmoja. Tähän Niemi ja Forsman eivät onneksi alennu. Saamelaisiin viitataan lyhyesti. Näytelmä iskee kriittisesti suuryritysten toimintaan pohjoisen luonnossa. Valitettavasti lopussa heitetään kuitenkin kevätlulla-läppää. Rotustereotypiat saisi vihdoin jättää kokonaan pois. Näytelmä on onnistunut elämys ilman niitä.