Fingerpori. 85 min, K12. Ensi-ilta 16.10.2019.
Ohjaus Mikko Kouki; rooleissa Santtu Karvonen, Aku Hirviniemi, Jenni Kokander, Kari Väänänen, Pirjo Lonka ja Tom Petäjä
Ensikuvistaan lähtien Fingerpori antaa odottaa suuria. Miljöö on kuvattu ihanan seisahtuneeksi, interiöörit ovat yksityiskohdiltaan pikantteja, kekseliäitä ja kuudestilaukeavia. Aurinko paistaa, leikkaus etenee kuten strippi ja kaupungin sheriffillä on selkeä tehtävä. Mutta siihenpä tämä nostatus sitten jääkin, koska kaikki muu tuntuu menevän hukkaan ja muihin eläimiin. Hirtehinen huumori päättyy jo ennen kajoaan.
Mikko Koukin ohjaustyö ei kanna. Neliosaiseksi jaksotettu elokuva kertoo osissaan kaupunginjohtaja Aulis Homeliuksen tarinan, Krapula-Päivin sekä Allan Kurman sekoilut, Heimo Vesan avioliitto-ongelmat ja Rivo-Riitan surullisen hahmon sutkautukset. Fingerpori-sarjakuvasta väkisin päälleliimatut vitsit eivät missään vaiheessa toimi, eikä roolisuorituksiin ole jätetty mitään tilaisuutta loistaa. Kari Väänänenkin sattuu esittämään Kari Väänästä, jonka roolihahmon nimi sattumalta vain on kaupunginjohtaja/sheriffi Aulis Homelius.
Kertojaäänen johdattelema teos jää väkinäiseksi vitsiksi jo pelkästään käsikirjoituksen poikkoilullaan. Teos ei nivoudu: rytmillisesti se on kehänurkkauksissa notkumista ja jatkuvaa katsojan älykkyyden pakoilua. Neliosaisuus epilogineen toiminee vaikkapa näyttämöllä, mutta katsojalle kolmen stripin tarjoilun jälkeen jää käteen haukotuksia ja myötähäpeää. Kuvia kuvien perään, punch-linea päärynäpalloon ja muuta varjonyrkkeilyä ilman varsinaista kohdetta. Kuten hyvin rakennetun stripin, tätäkään ei soisi jatkuvan kolmannen erän jälkeen. Ehkä tyrmäystipoin tässä voisi ollakin jotain hassua.
Näemmä 2010-luvun lopulla on oikeutettua edelleen pilkata vammaisia, hurmaantua pikkutuhmasti fasismista ja höhötellä alkoholismille. Kaikki jarlamainen hoksaavuus, terävyys ja komiikan erkaantuminen konnotaatioissa hukkuu kömpelöön ylinäyttelemiseen. Ajoitus ei täsmää, strippien kuvasto ei kanna näyttelijöiden lävitse katsojalle. Eräs kanssakatsoja sen osuvasti totesikin: ”Tulee ikävä jopa Ere Kokkosta.”
Jotain valonpilkahdustakin elokuva rakentaa henkilöidensä ympärille. Ihmisellä on näymmä ikuinen ikävä toisen luo, sisäiskertomuksilla fantasiamaailmoissa onnelliset loput sekä Milonoffien veljeksistä joku (tällä kertaa Juho) osaa näytellä niin ärsyttävää, että sympatiaa heruu hienolle roolisuoritukselle ärsyttävänä roolihahmona.
Lavastajat, kuvauspaikkajärjestäjät ja rekvisitöörit ovat tehneet todella tyydyttävän työn ja heidän kättensä jälki kantaa. Oikein muuta siementä tästä ei käteen jääkään.
Pressinäytöksen kahdestakymmenestä katsojasta yksi nauroi ääneen muistaakseni kolmesti. Ehkä ensi-illassa hänen kaltaisensa katsoja löytää itselleen sielunkumppanin, jota tällainen masokismi hurmaa – ehkä jopa hiukan naurattaakin yhdessä. Muutoin elokuva jää historiaan auringon kajoon ratsastavana pettymyksenä.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
