Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. 316 s. WSOY 2016.
Toisin kuin voisi luulla, suomalaisten amerikansiirtolaisten ja intiaanien välisistä suhteista on kirjoitettu vähän. Fintiaanien mailla on sekoitus totta ja tarua, henkilökohtaista ja universaalia, mennyttä ja tulevaa.
Vuonna 2013 Katja Kettu ja Maria Seppälä huomasivat, että kumpaakin kiinnosti Pohjois-Amerikka. He päättivät tutkia suomalaisten siirtolaisten ja intiaanien yhteistä historiaa, ja pyysivät projektiinsa läpimurtonsa kynnyksellä olleen valokuvaaja Meeri Koutaniemen.
Seuraavien parin vuoden aikana tehdyt matkat Pohjois-Amerikkaan fintiaanien asuinsijoille paljastivat Amerikan varjopuolen. Kaukana neonvaloista eletään karuissa, köyhissä oloissa vailla vettä, ruokaa ja työtä. Sukupolvia jatkunut alkuperäisväestön syrjintä ja katteettomat lupaukset ovat tehneet fintiaaneista epäluuloisia ja nurkkakuntaisia. Päihteet ja epäterveellinen ruokavalio ovat osa monen arkea, eikä niiden yhteyttä sairauksiin ja vain 40 vuoden elinajanodotteeseen tunnisteta.
Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, kuka on fintiaani ja millä perustein. On mahdoton sanoa, onko heitä joitain kymmeniä- vai satojatuhansia. Osa fintiaaneista hyväksyy sanan ”fintiaani”, osalle se on haukkumasana, joillekin taas täysin vailla merkitystä. Virallista statusta käsitteellä ei ole. Heimojen perimmäistavat ja toisaalta epätoivoinen takertuminen ”menneeseen Suomeen” eivät kiinnosta nuoria; he haluavat rakentaa identiteettinsä internetin tarjoamien virikkeiden pohjalta.
Fintiaanien mailla kertoo kaikesta tästä, vaikkakaan ei kovin järjestelmällisesti tai kronologisesti. Tekijät matkasivat Pohjois-Amerikkaan ilmeisesti kolme kertaa, mutta matkojen ajankohtia, kestoja tai reittejä ei kerrota. Fintiaanien asuttama alue ulottuu Pohjois-Minnesotasta, Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja seuraa Lake Superiorin rantaa Michiganiin ja edelleen Kanadan Ontarioon. Suurimman huomion saavat ojibwat ja Fond du Lacin reservaatti, vaikka mistään ei käy yksiselitteisesti ilmi, että ”fintiaani” tarkoittaisi nimenomaan suomalaisen ja ojibwan jälkeläistä. Heistä sopii käyttää sanaa finnishnaabe.
Kirja on suurpiirteisen jaottelunsa vuoksi raskas luettava. Kahden aukeaman esipuhe on pitkähkö, sisällysluettelo kattaa vain pääotsikot ja valokuvat kuvateksteineen ovat toisinaan sivujenkin päässä kulloisestakin aiheesta. Osa intiaanitaruista kerrotaan omilla ”teemasivuillaan”, osa taas kesken asiatekstin. Pitkät henkilöhaastattelut katkeavat yhtäkkiä asiantuntijakommentteihin jatkuakseen taas jossain yllättävässä kohden kirjaa. Välillä seurataan Katja Ketun sukulaisen Hermanni Haverisen tarinaa.
Fintiaanien mailla on aihevalinnaltaan mielenkiintoinen, ja lopputulosta leimaa tutkimustyön valtavuudesta riippumatta spontaaniuden tuntu. Toisaalta tekijät ovat saaneet mukaan monta näkökulmaa, eikä teos lopultakaan ole osa kenenkään agendaa. Luontevaa olisikin tutkia seuraavaksi fintiaanien sukujuuria Suomessa.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Maija Saviniemen toimittamassa artikkelikokoelmassa Kalle Päätalo tutkijoiden silmin luodataan Päätaloa historian kuvaajana sekä kielen ja murteen taitajana ja kuvataan Kallen kasvua kirjoittajaksi ja kirjoittajana.
Oulun Muusajuhlillekin saapuvan Ville Hytösen runokokoelman Thule arvioi Matti A. Kemi. ”Kokeellisuus loistaa poissaolollaan, mikä on nykyrunouteen verraten vanhakantaista, mutta ilahduttavaa.”
”Suvi Rimpiläisen kerronta on mehevää, kieli soljuvaa, monimurteista, ilmeikästä ja tehokasta”, kirjoittaa Risto Kormilainen tämän vinksahtaneista novelleista koostuvan esikoisteoksen arviossaan.
Haukiputaalta maailmanmaineeseen taiteilleen Antti Laitisen näyttely Taipuisa Maisema on esillä WAM Turun kaupungin taidemuseossa 18.9.2022 asti. Helianne Kallio tutustui ylöspanoon avajaisviikonloppuna.
TariNoita on näyttelijä Annina Rokan vuonna 2013 aloittama projekti, jossa Rokka kerää ja muokkaa lasten ja ikäihmisten omia tarinoita ja ideoita esityksiksi. Yksittäisiä, improvisaationkaltaisia tarinallistamisia ja laajempia, ohjattuja kokonaisuuksia yhdistää sadutusmenetelmä.
Julkaisemme James Joycen Ulysses-romaanin satavuotisjuhlan kunniaksi uudelleen Kaltiossa 1/1965 ilmestyneen Jorma Eton esseen kirjasta, jonka Pentti Saarikosken suomennos oli tuolloin juuri julkaistu.
Kukapa ei olisi suurella mielenkiinnolla seurannut ajassamme jälleen kurantiksi pulpahtanutta ikuisuuskeskustelua sekä keskustelua keskustelusta kritiikin kriisistä? Kolumnistimme Jaakko Laitinen ainakin.
On leppeän kesäinen sunnuntaialkuilta Kaunasissa, Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Toinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden 2022 kolmesta pääviikonlopusta, Santaka eli Nieman- ja Nerisjokien […]
Kesäkuun Kaltion kansiteos on Johanna Pétursdóttirin akryylimustemaalaus ”Uusi alku”. Teoksen voi nähdä Oulun Galleria MABD:n ryhmänäyttelyssä 3.7. asti. Johanna Pétursdóttir […]
Rovaniemen-kolumnistimme katselee tällä kertaa televisiota. Tai jos ei aivan televisiota, niin kuitenkin televisio-ohjelman ympärille kehkeytynyttä harmaata kohinaa. Aikoinaan, kun Kiasman […]
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
