Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. 316 s. WSOY 2016.
Toisin kuin voisi luulla, suomalaisten amerikansiirtolaisten ja intiaanien välisistä suhteista on kirjoitettu vähän. Fintiaanien mailla on sekoitus totta ja tarua, henkilökohtaista ja universaalia, mennyttä ja tulevaa.
Vuonna 2013 Katja Kettu ja Maria Seppälä huomasivat, että kumpaakin kiinnosti Pohjois-Amerikka. He päättivät tutkia suomalaisten siirtolaisten ja intiaanien yhteistä historiaa, ja pyysivät projektiinsa läpimurtonsa kynnyksellä olleen valokuvaaja Meeri Koutaniemen.
Seuraavien parin vuoden aikana tehdyt matkat Pohjois-Amerikkaan fintiaanien asuinsijoille paljastivat Amerikan varjopuolen. Kaukana neonvaloista eletään karuissa, köyhissä oloissa vailla vettä, ruokaa ja työtä. Sukupolvia jatkunut alkuperäisväestön syrjintä ja katteettomat lupaukset ovat tehneet fintiaaneista epäluuloisia ja nurkkakuntaisia. Päihteet ja epäterveellinen ruokavalio ovat osa monen arkea, eikä niiden yhteyttä sairauksiin ja vain 40 vuoden elinajanodotteeseen tunnisteta.
Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, kuka on fintiaani ja millä perustein. On mahdoton sanoa, onko heitä joitain kymmeniä- vai satojatuhansia. Osa fintiaaneista hyväksyy sanan ”fintiaani”, osalle se on haukkumasana, joillekin taas täysin vailla merkitystä. Virallista statusta käsitteellä ei ole. Heimojen perimmäistavat ja toisaalta epätoivoinen takertuminen ”menneeseen Suomeen” eivät kiinnosta nuoria; he haluavat rakentaa identiteettinsä internetin tarjoamien virikkeiden pohjalta.
Fintiaanien mailla kertoo kaikesta tästä, vaikkakaan ei kovin järjestelmällisesti tai kronologisesti. Tekijät matkasivat Pohjois-Amerikkaan ilmeisesti kolme kertaa, mutta matkojen ajankohtia, kestoja tai reittejä ei kerrota. Fintiaanien asuttama alue ulottuu Pohjois-Minnesotasta, Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja seuraa Lake Superiorin rantaa Michiganiin ja edelleen Kanadan Ontarioon. Suurimman huomion saavat ojibwat ja Fond du Lacin reservaatti, vaikka mistään ei käy yksiselitteisesti ilmi, että ”fintiaani” tarkoittaisi nimenomaan suomalaisen ja ojibwan jälkeläistä. Heistä sopii käyttää sanaa finnishnaabe.
Kirja on suurpiirteisen jaottelunsa vuoksi raskas luettava. Kahden aukeaman esipuhe on pitkähkö, sisällysluettelo kattaa vain pääotsikot ja valokuvat kuvateksteineen ovat toisinaan sivujenkin päässä kulloisestakin aiheesta. Osa intiaanitaruista kerrotaan omilla ”teemasivuillaan”, osa taas kesken asiatekstin. Pitkät henkilöhaastattelut katkeavat yhtäkkiä asiantuntijakommentteihin jatkuakseen taas jossain yllättävässä kohden kirjaa. Välillä seurataan Katja Ketun sukulaisen Hermanni Haverisen tarinaa.
Fintiaanien mailla on aihevalinnaltaan mielenkiintoinen, ja lopputulosta leimaa tutkimustyön valtavuudesta riippumatta spontaaniuden tuntu. Toisaalta tekijät ovat saaneet mukaan monta näkökulmaa, eikä teos lopultakaan ole osa kenenkään agendaa. Luontevaa olisikin tutkia seuraavaksi fintiaanien sukujuuria Suomessa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
