Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Pimeydessä virittyvät lempeät jännitteet
Ilmatila: Pinch Pleat. Kantaesitys Oulun Valvesalissa 18.8.2023.
Konsepti Ilona Jäntti ja Luke Styles, sävellys Luke Styles, valosuunnittelu Kauri Klemelä.
Sirkustaiteilijat Mari Dahl Stoknes, Tamar Ohana Goksøyr ja Ilona Jäntti, musiikki Uusinta Ensemble (Mikko Raasakka klarinetti, Maria Puusaari viulu ja Max Savikangas alttoviulu).
Flow-sirkus toi Oulun juhlaviikoille Ilmatila-ryhmän kantaesityksen Pinch Pleat. Vuonna 2007 perustettu Ilmatila yhdistää teoksissaan sirkusta usein muihin taidemuotoihin; tällä kertaa suuressa roolissa on nykymusiikki.
Teoksen konseptin ovat luoneet Ilmatilan perustajajäsen Ilona Jäntti ja australialainen säveltäjä Luke Styles. Jäntti myös esiintyy yhdessä norjalaisen KompaniTO-ryhmän Mari Dahl Stoknesin ja Tamar Ohana Goksøyrin kanssa. Stylesin musiikin taas tulkitsevat Uusinta Ensemblen Mikko Raasakka, Maria Puusaari ja Max Savikangas.
”Pinch Pleat” viittaa verhojen pliseeraukseen — arkinen asia on hauskassa kontrastissa teoksen arvokkaan tunnelman kanssa. Näyttämön etualalla roikkuvat mustat kankaat tuntuvatkin miltei kolmannelta esiintyjäjoukolta muusikoiden ja akrobaattien rinnalla.
Alussa kankaat kiusoittelevat katsojaa: ne eivät tahdo väistyä, vaan kiepunta vertikaaliköyteen sidotussa renkaassa näkyy pitkään vain seinille lankeavina varjoina.
Ilma-akrobatiaan yhdistyy pari- ja kolmoisakrobatiaa, ja esiintyjien välinen vähäeleinen läheisyys tuo kokonaisuuteen lämpöä. Kiinteästi yhdessä toimivan kolmikon välille kasvaa kiinnostavia rooleja ja jännitteitä. Kun yksi hahmo ilmestyy katonrajasta ja toinen permannolta, kumpaa heidän väliinsä jäävä lopulta seuraa?
Välillä yksi voi laskea itsensä turvallisesti toisten varaan, välillä ihmiset kietoutuvat kangasmaiseksi kokonaisuudeksi. Äkkipudotuksia tai muuta itsetarkoituksellista uhkaa ei koreografiassa ole. Kankaat puolestaan väistyvät nöyrästi tai palaavat peittämään näkymää uhkaavina kuin tornadot.
Köydet ja renkaat solmiutuvat kankaiden kanssa rauhallisesti yhteen yhä uusilla tavoilla. Siirtymät eivät missään kohtaa vaikuta vain välttämättömältä roudaamiselta, vaan jokaisessa nostossa ja laskussa tuntuu olevan oma merkityksensä. Jotkin episodit tuovatkin elävästi mieleen laivan takilassa kiipeilyn.
Stylesin musiikissa on kiivautta ja synkän romanttista tunnelmointia. Puusaaren ja Savikankaan jouset yltyvät välillä hurjaan vimmaan, jota Raasakan pehmeä klarinetti ja perkussioiden haikea leikkisyys keventävät.
Kaikkien esiintyjien tasavertaisuutta korostaen myös muusikot ottavat näyttämötilaa haltuun. Hetkittäin musiikki taukoaa kokonaan antaen tilaa liikkeelle.
Näyttämökuvassa ei ole juuri muuta kuin mustaa, mutta Kauri Klemelän valosuunnittelu herättää varjot henkiin. Savu syttyy loistamaan; taustavalojen epäsäännöllinen rivistö paistaa välillä haastavasti suoraan kohti katsojaa pehmentyen sitten lempeäksi hehkuksi.
Pinch Pleatin ilmapiiri on herkeämättömän intensiivinen, milloin jylhän juhlallinen, milloin arkisemman harras. Visuaalisesta ja musiikillisesta tummuudesta huolimatta se ei ole synkkä vaan lempeä. Finaali johdattaa katsojan takaisin alkuun: arvoitukselliseen pimeyteen.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.