Vastenmielisiä veijareita auringonlaskussa

Jukka-Pekka Valkeapään tuorein ohjaus-käsikirjoitus on nimeltään Hetki lyö. Auteur-roolissaan J-P Valkeapää esiintyi valkokankaalla edellisen kerran kriitikoiden kiittelemässä elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (2019). Siinä missä edellinen ohjaus oli syvällinen, psykologisesti pohjavirtoihin upottava draama, tuorein ohjaus on alkuun kai veijarikomedia ja elokuvan edetessä paljon muuta.

Elokuva sijoittuu Espanjan Aurinkorannikkolle. Entinen, kulahtanut perintöprinsessa Marjaleena (Outi Mäenpää) turpoaa ja ryvettyy, hänen poikansa Vili (Johannes Holopainen) hikoilee jatkuvaa krapulaansa ja ukonhulttiona pyörii Kassakaappi-Mikko (Ilkka Heiskanen). Suomeen kalpealla kolmikolla ei ole enää asiaa, vaan eipä kyllä iloisesti tartu rusketus etelässäkään. Pyöritettävä kuppila Kaunotarkin on kuin vertauskuva pyörittäjäkolmikostaan: pölyttynyt, nuhjuinen ja kasvonsa menettänyt.

Vilin isän ja Marjaleenan entisen rikollisheilan Madon (Jukka-Pekka Palo) räkälästään häädettyään kovan onnen kolmikko päätyy veijarimaisesti tekemään ryöstökeikan. Kuten on kirjoitettu, siten suttaantuvat suunnitelmatkin.

Elokuvasta annettiin alkujaan niukalti oheismateriaalia. Trailerin perusteella luulin näkeväni mitäänsanomattoman farssin. Tarjouduin kritiikille pelkästään J-P Valkeapään aiemman tuotannon johdosta: luulin näkeväni auringon kimalteista komediaa, ja olinkin aikeissa poistua lehdistönäytännöstä edelleen ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Onnekseni en poistunut.

Hetki lyö edustaa 2020-luvun suomalaisen elokuvataiteen ennakkoluulottomia linjoja. Suomalaisessa – saati pohjoismaisessa – elokuvatarjonnassa en hahmota aiemmin nähneeni moista cocktailia. Lähimmäksi vertailukohdaksi nostaisin käsikirjoituksen kohdalta Coenin veljesten lukuisat heist-elokuvat sekä kuvakulmiltaan Quentin Tarantinon ohjaukset 1990-luvun lopulta 2010-luvun lopulle. Jackie Brown (1997) tai Voi veljet, missä lienet? (2000) sentään hupailevat, Valkeapään ohjaus ei.

Elokuva ei ole puhdasta draamaa, ei trilleri mutta ei myöskään komedia. Heist-perinteestäkin se poikkeaa päähenkilöiden säälittävyyden ja luotaantyöntävyyden takia. Heiskanen totesikin elokuvanäytöksen jälkeen tehneensä juuri uransa merkittävimmän roolin komiikan kautta, ei komedian. Slapstick tai hokemat eivät kuulu tähän elokuvaan.

Ilkka Heiskanen näyttelee ”vähintään 2,9 promillen” tilaa koko elokuvan ajan. Johannes Holopainen on kokoaikaisesti krapulasäikkynä ja valkokankaan lävitse löyhkäävän likaisena. Sammaltavuutta ja haahuilua on riittävästi; syke aaltoilee, kuten känniläisillä on tapana.

Kuvauksien jälkeen terveysongelmiensa kanssa julkisuuteen tullut Heiskanen on kuvauksissa ollut jo pelottavan riutunut ja ilmeiltään kireä. Holopaisen näyttelemä afasian alku ja alituinen pelokkuus luo oivallisen vastaparin höhöttelevälle ja läikyttelevälle Heiskaselle.

Sen sijaan Outi Mäenpää ei osaa edellenkään näytellä humalaista ja syyllistyy liialliseen alleviivailuun ja sössöttää hätäisesti roolinsa läpi. (Mäenpään kännivaje todettiinkin taannoin myös Marja Pyykön ohjaamassa Vuosisadan häissä.) Jukka-Pekka Palon roolisuoritus gangsterina on kiiteltävä, virolaisvahvistus Pääru Ojan roolista kimittävänä transsukupuolisena jää groteski maku.

Elokuva on synkkä ihmiskuvassaan ja tarinalinjassaan. Alun veijarimaisuus karisee auringonpaahteen rapistaman maalipinnan tavoin helmoistaan ja ohjaus puoltaa kaiken aikaa pölyisimmille ja töyssyisimmille väylille. Kännisen odysseian tavoin myös elokuvan tunnelma kääntyy iloittelevasta surullisen synkeäksi, paikoin jopa ahdistavaksi.

Jopa Valkeapään aiemman ohjauksen He ovat paenneet (2014) sadistisuus kalpenee tämän elokuvan loppukohtaukselle. Jukka-Pekka Palon gansterin hyytävä armottomuus on näyttelijältä kaikkea muuta kuin rutiininomainen maneereihin nojailu.

Elokuva pysyy pituudessaan sopivissa rajoissa reilulla kahdella tunnillaan. Elokuva on lisäksi hiukan pöljästi sanottuna elokuvamainen: tarkasti sommiteltu, huolellisesti rajattu ja kekseliäs. Vaikka osa kamera-ajoista ja leikkauksesta ovatkin pastisseja aiemmin mainituilta Coenin veljeksiltä ja Tarantinolta, ajateltakoon ne ennemminkin kunnianosoituksina kuin silkkana plagiointina.

Stefan Pasborgin säveltämä poikkihuilun ja rumpujen minimalismi luo viimeiselle puolituntiselle hassuhkon happoisen länkkäritrillerin vivahteen. Sävellystaide onnistuu arvokkaasti viestimään niukkasanaisten kohtauksien tunneskaalat.

Suomalainen elokuvavuosi 2022 on ollut käänteentekevä lajikirjon laajentamisella, ennakkoluulottomilla aihevalinnoilla ja uuden sukupolven ohjaajien raivaustyöllä. Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt ja Mikko Myllylahden Metsurin tarina jäävät elokuvataiteen kaanoniin – samoin tarkastelussa oleva auteur-Valkeapään tuotos.

Hetki lyö kilpailee 11.11. alkavilla Tallinnan elokuvajuhlilla. Isolla todennäköisyydellä Valkeapään nimi kuulutetaan lavalla, mutta tämä(kään) Valkeapään elokuva ei löydä katsojia elokuvateattereihin. Kolmella aiemmalla elokuvallaan Valkeapään elokuvat ovat pokanneet yli kymmenen Jussi-palkintoa. Yllätyn ja petyn karvaasti, jos uusintakin ei Jussein huomioida.

Kaipa niin menee, että kriitikot palvovat ja kansa ei siten tykkääkään hehkutuksesta. Käänteissään ja rönsyilyssään tämä elokuva kyllä hehkutukseni on ansainnut.

MUOKKAUS 15.11.2022 klo 11.50: Vaihdettu sana ”transseksuaalina” sanaan ”transsukupuolisena”.