Kaiken takana on nainen

Kajaanin kaupunginteatteri: Zorro. Suomen kantaesitys 1.10.2021.
Ohjaus ja koreografia Sonja Pakalén, teksti Stephen Clark ja Helen Edmunson, suomennos Sinna Virtanen, musiikki John Cameron The Gipsy Kings -yhtyeen laulujen pohjalta, kapellimestari Juho Hannikainen, näyttämötaisteluvalmentaja Oula Kitti. Lavastus Markku Hernetkoski, puvut Tiina Siltala, valot Jukka Laukkanen, äänisuunnittelu Juho Lukinmaa, videot Topi Lindh, kampaus ja maskeeraus Emma Loponen ja Anna Riski.
Rooleissa Perttu Hallikainen, Tarja Heinula, Janne Kinnunen, Jukka Peltola, Maija Pihlajaoja, Tom Salminen, Heidi Syrjäkari, Satu Turunen ja Vera Veiskola sekä Mika Huttunen ja Harri Leinonen; tanssijat Milka Kampman, Kaisa Komulainen, Janita Malinen, Lotta Manninen, Aada Piirainen, Ella Salomäki, Irene Summanen ja Seela Summanen; muusikot Ville Farin, Juho Hannikainen, Ukko Hyvönen (KAO) ja Jari Rättyä.

Maailmassa ei liene ikäistäni eikä edes minua nuorempaa ihmistä, joka ei tietäisi mitään kalifornialaissankari Zorrosta. Mutta kuinka moni tietää, että Zorro onkin oikeasti kahden naisen rakentama miekkasankari? Sellaisena hänet nyt joka tapauksessa Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitysmusikaalissa meille tarjotaan, ja perustellustipa tarjotaankin.

Siinä missä Zorro (suomeksi kettu) on poikkeuksellinen tapaus, erikoinen ja työläs on myös prosessi, jonka myötä Sonja Pakalénin vauhdikas ohjaus on tullut ensi-iltaansa. Kaikki sai alkunsa, kun näytelmien välittäjä otti yhteyttä teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuseen. Muitakin tekstejä oli tarjolla, mutta Kinnunen viehättyi Zorroon.

Teksti annettiin nuoren polven kääntäjän Sinna Virtasen työstettäväksi samalla, kun musikaalin alkuperäisten tekijöiden kanssa alettiin neuvotella sen musiikista. Alkuperäisessä konseptissa The Gipsy Kingsin rumbista huolehtii yhdeksänhenkinen orkesteri, mutta Kajaanissa piti pärjätä neljällä. Sopimus syntyi, eikä Juho Hannikaisen sovittamasta musiikista huomaa viittä puuttuvaa soittajaa. Ohjaajaksi piti löytää ihminen, jolla on hyppysissään koreografioiden tekemisen taito, ja sellainen löytyi Kajaanista, kun Pakalén innostui mukaan.

Se historiasta, mutta historiallinen on myös Zorron toteutus: laulava, liikkuva, tanssiva ja miekkaileva ilotulitus Kajaanin teatterin pienenpienellä päänäyttämöllä, jolle Markku Hernetkoski on rakentanut kerrassaan mainion, yksityiskohdilla ja kokonaisilmeellään vakuuttavan näkymän.

Kajaanin kantaesitys kertoo Zorron tarinan siihen pisteeseen, kun hänestä tulee köyhien ja alistettujen sankari. Stephen Clarkin kertomus on rakennettu Isabel Allenden romaanin pohjalta. Se on täynnä paolocoelhomaista tyhjänpäiväistä selfhelp-höpöstelyä, mutta mihinkään maailman tuskat haltuunsa ottavaan tarinaan ei tällä kertaa edes pyritä. Pääasia on, että tekijät pääsevät näyttämään, mihin pystyvät, ja että yleisö viihtyy.

Ja mehän totisesti viihdyimme! Ay caramba!

Ohjaaja Pakalén käyttää hyväkseen näyttämön jokaisen neliömetrin. Zorrossa on vain muutama hetki, kun näyttämö on likipitäen tyhjä, kahden tai kolmen näyttelijän hallussa. Pääosin toteutus vie meidät päättymättömiin torijuhliin, joissa vauhdista pitää huolen tiivis joukko kierteleviä muusikoita. The Gipsy Kingsin ”Bamboleo” tempaa mukaansa ensitahdeistaan, ja kiitoksetkin musikaalin tekijät ottavat vastaan upeasti tanssien ja laulaen.

Zorro on toki kokonaisen ensemblen yhteisen työn tulosta, mutta muutamia tekijöitä on aivan pakko nostaa esiin. Maija Pihlajaojan tulkinta kiertävästä muusikosta on vailla vertaansa. Pihlajaojan Inez uppoaisi täytenä totena missä tahansa Zorro-produktiossa missä päin maailmaa hyvänsä.

Luisa (Satu Turunen) ja kulkurit Luna (Tarja Heinula) ja Blanca (Vera Veiskola) sekä Luisan uskottu Martha (Heidi Syrjäkari) tekevät niin vahvat naiset, että helppohan siinä on Jukka Peltolan muuntautua hulivilipoika Diegosta ilmieläväksi Zorroksi.

Täysin talon ulkopuolista apua on tarvittu oikeastaan vain taistelukohtauksien toteuttamiseen. Näyttämötaisteluvalmentaja Oula Kitti onkin tehnyt erinomaista työtä, sillä metallisin miekoin toteutetut taistelukohtaukset ovat harvinaisen näyttäviä.

Juho Hannikainen saa pienen bändinsä soimaan suuren orkesterin tavalla. Hannikainen hoitelee koskettimia, mutta koskettavimmillaan hän on jälleen sopraanosaksofoninsa kanssa. Muusikoista tiiveimmin lavan tapahtumiin osallistuvat kitaristit Jari Rättyä ja Ville Farin. Ukko Hyvönen pitää lyömillään huolen siitä, ettei rumban syke pysähdy missään vaiheessa.

Teatterin vakiväki näyttää, miten teatterin ammattilaiset ottavat haltuunsa laulun lisäksi tanssin. Se, että Pakalén on napannut mukaan tanssijoita Kajaani Dancen Tanssiakatemiasta, muistuttaa meitä mainiosti siitä, että Kajaani on tanssin kaupunki.

Kun teatteri on kysellyt yleisöltä, millaista ohjelmistoa katsojat haluaisivat, musikaalit ovat aina nousseet esiin. Nyt sellainen on tarjolla: eikä mikä tahansa musiikkinäytelmä, vaan ihka oikea musikaali, jossa ei lauleta tai soiteta tai tanssita vain siksi, että pitää, vaan siksi, että tarina kulkisi riuskasti eteenpäin.

Zorrosta meillä kaikilla on jonkinlainen käsitys, ja jotta tarinan seuraaminen olisi mahdollisimman helppoa, traagisuutensakin se kaivaa meille kaikille tutuista aineksista. Vai väitättekö, ettette tunnista veljeskateutta ja -viekkautta, joita meille on sentään tarjoiltu Kainista ja Abelista ja Jaakobista ja Esausta asti? Vahvat naisetkin me tunnemme.