
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
8½ (1963) huipensi Fellinin voittokulun. Elokuva sai lähes poikkeuksetta erinomaisen vastaanoton, ja palkintovyöry toi jälleen parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. (Suomessa tuloksena oli parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinto.) Sittemmin 8½:lle on muodostunut asema Fellinin mestariteoksena ja elokuvataiteen kulmakivenä, tutkittuna, tulkittuna ja vaikutusvaltaisena – jäljet näkyvät muun muassa Francois Truffaut’n Amerikkalaisessa yössä (1973) ja Woody Allenin Stardust Memoriesissa (1980). 8½ on myös vakionimike erilaisissa kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listauksissa, kuten Sight & Sound -elokuvalehden kerran vuosikymmenessä järjestettävässä kansainvälisessä kriitikkoäänestyksessä, jonka top 10:een se on sijoittunut neljästi.
Maineensa kukkuloilla ollut Fellini halusi kirkastaa vaimonsa Giulietta Masinan hiipuneen tähteyden ja antoi tälle pääosan seuraavassa ohjauksessaan Giulietta ja viettelykset (Giulietta degli spiriti, 1965). Toiveena oli toistaa pariskunnan aiempien yhteistöiden Tien (1954) ja Cabirian öiden (1957) menestys. Tullio Kezichin mukaan Fellini ideoi tarinan miehensä pettämästä kotirouvasta inspiraation vallassa, oman avioliittonsa tilannetta hyödyntäen. Elokuvan tuotantoprosessi oli kuitenkin hankala. Fellini oli tekemässä ensimmäistä kokoillan värielokuvaansa, mutta oli värienkäytön suhteen epävarma ja ajautui kiistoihin kuvaaja Gianni Di Venanzon kanssa. Masinan kanssa hän kiisteli muun muassa realismin ja fantasian suhteesta – Fellini suosi jälkimmäistä – ja he molemmat olivat tyytymättömiä vanhaan työtoveriin, art director/pukusuunnittelija Piero Gherardiin, ilmeisesti koska pitivät tämän häikäiseviä ulkoasuratkaisuja omavaltaisina. Lisäksi ohjaaja ja pitkäaikainen käsikirjoittajakumppani Ennio Flaiano riitautuivat. Gherardi ja Flaiano eivät enää tämän jälkeen työskennelleet Fellinin kanssa. 8½:n ja Giuliettan kuvaaja Di Venanzo puolestaan kuoli yllättäen.
Myös suhde Venetsian elokuvajuhliin tulehtui, kun Fellini ei saanutkaan teosta valmiiksi kesän 1965 festivaalille, vaikka oli niin luvannut. Syksyllä Giulietta ja viettelykset meni suoraan elokuvateattereihin ja kriitikoille, joiden reaktiota sävytti pettymys. Ylistyskuoroa ei syntynyt, ja monet pitivät elokuvaa sekavana. Niin teki myös kirkon elokuvakeskus Centro Cattolico Cinematografico, joka perusteli ”ei pidä katsoa” -luokitustaan ”pyhän ja maallisen välisen rajan vastenmielisellä hämärtämisellä”. (Kezich 2006, 268–280.)
Uskonnolla onkin merkittävä rooli Giuliettan fantasiakohtauksissa, joita on vielä enemmän kuin 8½:ssa. Muita ainesosia ovat lapsuusmuistot – tosin erittäin tyyliteltyinä – sekä alkuperäisnimen ”henget”, jotka Kezichin mukaan heijastavat Fellinin tuolloista kiinnostusta yliluonnolliseen ja maagiseen. Myös psykoanalyysin vaikutus on nähtävissä. Aihe, menestyvän aviomiehen uskottomuus kotirouvapuolison näkökulmasta taas ammentaa jossain määrin Fellinin ja Masinan avioliitosta.
Elokuva ei kuitenkaan edellytä elämäkerrallista tulkintaa eikä sellaisesta rikastu. Sen sijaan Giuliettaa on usein pidetty feminiinisenä vastineena 8½:lle, Fellinin yrityksenä eläytyä naishahmon sisäiseen vankilaan. Vähemmän omakohtaisesta lähtökohdasta ehkä johtuu, että kerronta ja karikatyyrimaiset henkilöt jäävät etäisemmiksi kuin 8½:ssa. Kyseessä on silti kiehtova, moniaineksinen teos. Giulietta ja viettelykset on raskaana symbolisista, surrealistisista näyistä, jotka kylpevät epätodellisen kirkkaissa väreissä ja ovat niin yksityiskohtaisesti rakennettuja, että niitä pitäisi pysähtyä tutkimaan yksitellen. Samaa tyylittelyä on tarinan reaalitasossa. Kerronta rakentuukin enemmän fantasian ja tyylittelyn varaan kuin mikään aiempi Fellinin ohjaus eikä juuri panosta draaman kaareen tai jatkuvuuteen. Tyystin se ei näitä kuitenkaan hylkää: elokuva kasvaa vapautumiskertomukseksi 8½:n tapaan, mutta on tätä viileämpi, kuin ulkopuolelta nähty.
Giuliettaa rajoittavat jossain määrin eri seikat kuin 8½:n Guidoa. Selkein ero, tai pikemminkin vastakohtaisuus, on kotirouvan ahdas elämänpiiri, yksinäisyys ja sisäänpäin kääntyminen, jota uskoton, kodista riippumatonta elämää viettävä mies (vrt. Guido) pahentaa. Mies nauttii eroottisesta vapaudesta, kun taas kotirouvan osana on ulkopuolisuus. Elokuvaa voikin pitää kunnioitettavana yrityksenä käsitellä naisen asemaa tuolloisessa italialaisessa yhteiskunnassa. Fellini on kuitenkin niin kiinnostunut tyylittelystä ja fantasiasta, että yhteiskunnallinen taso jää ohueksi.
Menevän, menestyvän Giorgion (Mario Pisu) ja Giuliettan välinen kommunikaatiokuilu varioi Fellinin vakioaihetta, yhteyden puutetta. Elokuvan alussa Giorgio on unohtanut heidän hääpäivänsä. Giulietta puolestaan jättää aloittamansa puheenaiheet kesken ja sanoo, ettei kyse ollut mistään tärkeästä. Kun hän saa vihiä toisesta naisesta ja alkaa esittää suoria kysymyksiä, mies kiertelee ja pakoilee.
Giulietta kohtaa yksinäisyytensä ja osattomuutensa: hänen elämänasennettaan sävyttävät kieltäymys ja torjunta, joka kohdistuu esimerkiksi häntä liehittelevään asianajajaan. Samalla käynnistyy hänen kehityksensä, joka ilmenee paitsi ulkoisena etsintänä, myös sisäisen luovuuden purskahduksena, ”henkien” ja muistojen täyttäminä näkyinä. Spiritistisen istunnon myötä alkavat näyt kommentoivat ja täydentävät Giuliettan tutkimusmatkaa, jolla hän koettaa laajentaa kokemuspiiriään ja vapauttaan.
Alkajaisiksi Giulietta näkee selkeästi psykoanalyyttisen unen miehestä, joka vetää köyttä merestä ja luovuttaa köydenpään hänelle: tarinan kuluessa hän kiskoo esiin pinnanalaiset painajaisensa ja rajoitteensa, jotka estävät häntä vapautumasta ja tekevät hänestä onnettomaan avioliittoon sidotun porvarisrouvan, uteliaisuudessaankin estoisen. (Masina ilmentää hahmon luonnetta verrattomasti.)
Etsiessään ulospääsyä ahdingostaan Giulietta kohtaa erilaisia vaihtoehtoja: miestään varjostavan yksityisetsivän, selvännäkijä-meedion, Giorgion ystävän Josén, estottoman naapurinsa Susyn sekä psykoanalyytikon. Kukin näistä tarjoaa omanlaisensa ratkaisumallin tai vertailukohdan. Yksityisetsivä esiintyy papin valeasussa, siteeraa kirkkoisä Augustinuksen mietteitä rakkaudesta ja painostaa lempeästi avioliiton jatkamiseen. Selvänäkijä-meedio suoltaa naisen palveluroolia korostavaa mystiikkaa, jonka mukaan ”rakkaus on uskonto, miehesi on jumalasi ja sinä olet papitar”, kehottaa kaunistautumaan ja vertaa naisen viehättävyysvelvoitetta ammattiin (Giulietta protestoi näkemystä vastaan). José on epätodellisen täydellinen romanttinen haavekuva, myötätuntoinen ja runollinen kaiken taitava härkätaistelija. Psykoanalyytikko väittää, että Giulietta pakenee onnellisuutta ja haluaa itse asiassa jättää miehensä.
Keskeisimmäksi vaihtoehdoksi, hengen sanoin ”opettajaksi” kohoaa Susy (Sandra Milo), jonka henkilöimää eroottista vapautumista Fellini kuvaa antaumuksella. Aiheina vilahtavat ainakin fetisismi, ryhmäseksi, sängyn ylle asennettu peili ja avioliiton torjuminen. Susy on siten vastakohta Giuliettalle, joka on mennyt naimisiin ensirakkautensa kanssa ja uskonut, että aviopari on toisilleen ”kaikki kaikessa”. Susyn luona asuva Arlette havainnollistaa sitoutumisuskon kääntöpuolta: hänellä on takanaan kolme itsemurhayritystä onnettoman rakkauden tähden. Samalla nousee esiin vastaava tapaus Giuliettan menneisyydestä, nuoruudenystävä Lauran itsemurha.
Sukupuolisten käsitysten ja mallien kuvaamisessa Giulietta ja viettelykset on siis asiaankuuluvan moninainen, jopa kaoottinen. Henkinäyt ja yhtä fantasianomaiset muistot alkavat ilmentää ja selittää Giuliettan estoista asennetta. Keskeisiksi taustatekijöiksi osoittautuvat kylmäkiskoinen äiti, nuoren ballerinan kanssa karannut iloluonteinen isoisä, tämän vastakohtana esitetty vanhatestamentillisen ankara rehtori, kuusivuotiaan Giuliettan näytelmärooli roviolla poltettavana pyhimyksenä, rakkauden tähden itsemurhan tehnyt Laura ja kasvottomina kauhuhahmoina hyörivät nunnat.
Giuliettan kohdatessa eroottisen vapautumisen mahdollisuuden (muun muassa Susyn ”kummipojan” viettelijähahmossa) pelottavat henget ja traumaattiset muistot yrittävät estää tämän kiihtyvällä, loppua kohden kauhuelokuvamaisella intensiteetillä. Pelastus löytyy äitikapinasta, isoisän elämänilon hyväksymisestä ja sisäisen pikkutyttöpyhimyksen vapauttamisesta roviolta. Vihamieliset henget häipyvät, ja Giulietta astuu porvaristalon pihaportista tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Giulietta ja viettelykset asettuu monilta osin Fellinin avioliittoinstituutiota ja kirkkoa kohtaan esittämien epäilysten jatkumoon. Elokuvassa on myös erotettavissa kertomus Giuliettan kasvusta omaksi itsekseen. Ensimmäisissä otoksissa hänet nähdään takaapäin, ja hänen kasvonsa paljastuvat vasta Giorgion tullessa kuvaan, aivan kuin Giulietta olisi persoona vain suhteessa mieheen. Spiritistisessä istunnossa ”henki” ilmoittaa, että hän on pelkkä nolla, kun taas toinen, ystävällismielinen henki tahtoo ”rakkautta kaikille”. Giulietta kokee voimaannuttavan köysiunen ja löytää uudelleen luovuutensa, joka sai hänet lapsena näkemään näkyjä ja jonka hän sittemmin kadotti. Ulkoisista, uhkaavista näyistä tulee yhä tietoisempia ja ilmaisevampia, kunnes Giulietta muuttuu lopussa niiden omistajaksi ja hallitsijaksi. ”En tottele sinua enää”, hän sanoo äitihengelle, ja isoisä toteaa: ”Olen vain yksi kuvitelmistasi. Et enää tarvitse minua.”
Tässä suhteessa Giulietta ja viettelykset istuu hyvin Frank Burken tulkintaan, jonka mukaan kasvu omaksi itseksi ja itsensä toteuttaminen ovat Fellinin tuotannon keskeisiä aiheita. Ohjaajan varhaisteoksia leimaava itsepetoksen ja illuusioiden problematiikka puolestaan näyttäytyy myöhemmissäkin elokuvissa kasvun esteenä (Burke 1984, 10).
Giuliettassa fantasia-ainesten ja tyylittelyn ylenpalttisuus nousee hallitsevaksi ja hajottaa draamaa. Koskettavimmillaan elokuva on kuvatessaan avioliiton reaalitasoa, kommunikaatiokuilua ja yhteyden kaventumista viileäksi kohteliaisuudeksi. Miehen lähtiessä pois Giulietta kokee näkyjä, jotka eivät ole etäännytettyä fantasiaa vaan olennaisia kiteytyksiä: tytär esittelemässä sulhastaan äidille; Giulietta ja Giorgio vieretysten nukkumassa; pariskunta syystuulen tuiverruksessa kuolleiden lehtien varistessa ympärillä.
Editoitu: 31.12.2020 poistettu lauseen ”Gherardi ja Flaiano eivät enää tämän jälkeen työskennelleet Fellinin kanssa” jälkeen lauseke ”kuten ei myöskään toinen vakikäsikirjoittaja Tullio Pinelli”.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-palstalla juhlanumerossa 1–2/2025 Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.
Ensimmäinen meänkielellä totetutettu pitkä fiktioelokuva Valitut saa Suomen ensi-iltansa 21.3.2025. ”Aihevalinta on oiva, vaikka kerronta voisi olla napakampi”, kriitikkomme Matti A. Kemi toteaa.
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.