Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Mikko Heikka ja Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen. Keskustelukirjeitä. 318 s. Minerva Kustannus 2021.
Kun viisaat emeritukset ryhtyvät kirjeenvaihtoon koronan jälkeisestä ajasta, ovat odotukset lukijalla korkealla. Eivätkä Espoon piispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen tuota pettymystä keskustelukirjeitä sisältävällä teoksellaan Maailma koronan jälkeen. Maailma nimittäin on, ja toivo ennen kaikkea.
Kirjeenvaihto on terävää, analyyttista ja älykästä. Mieleen nousee Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ja Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan keskustelukirjeenvaihto teoksissa Nurkkaan ajettu Jumala? (2004) sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). He käsittelivät teoksissaan Jumala-uskoa, maailmankaikkeutta sekä olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, kun taas Heikka ja Kanniainen pohtivat taloudellisia, globaaleja, tulevaisuuteen liittyviä sekä pandemiaa koskevia aihepiirejä.
Molemmat kirjoittajat ovat Lapista lähtöisin. Heikka on vuonna 1944 Ylitorniolla syntynyt ja Kemin lyseosta ylioppilaaksi 1963 kirjoittanut, Kanniainen (s. 1948) Rovaniemen poikia ja sieltä yhteislyseosta ylioppilaaksi päässyt. Kirjoittajat tuovat myönteisesti pohjoisen juuret myös tässä teoksessa: niukkuudessa kasvaneina he ovat oppineet olemaan heikon ja syrjäytetyn puolella pienestä pitäen.
Kirjoittajat kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Heikan ajatus lähtee kasvatuksesta ja hän liittää näkemyksensä myös uskonnollisiin yhteisöihin, koska ne toimivat ruohonjuuritasolla pysyvästi eivätkä siten vaihdu kuten päättäjät vaalikausittain. Yhteisvaluutta euron ankarana kriitikkona tunnettu Kanniainen korostaa puolestaan globaalia oikeudenmukaisuutta, jossa jokaisen on kannettava vastuunsa. Toisten syyllistäminen johtaa vain umpikujaan. Molemmilla kirjoittajilla on raikkaita ja perusteltuja tulokulmia ajankohtaiseen keskusteluun.
Syvälle kirjoittajat sukeltavat myös talouden eettisissä kysymyksissä. Yrityksiltä on perusteltua kysyä niin yhteiskunta- kuin sosiaalivastuutakin, koska yhteiskunta luo hallinnollaan edellytykset yritystoiminnalle. Ympäristökysymykset ovat ykkösasia tänä päivänä kestävälle kehitykselle ja tämän yritykset ovat jo ottaneetkin vakavasti huomioon. Yritysten sosiaalisen vastuun kirjoittajat näkevät toimivan varsin hyvin Suomessa. Mutta kyllä myös osinkoihin vielä liiaksi ollaan jumituttu. Sen pandemian aikakin on osoittanut.
Välillä puhutaan myös teologisista kysymyksistä; niin pahan olemuksesta kuin enkeleistäkin. Heikka ei kaihda tuomasta esiin rikkaalla tavalla kristillisen uskon merkitystä elämän voimana. Kanniainen opponoi tuoreesti ja omaäänisesti imartelematta Heikan ajatuksenkulkua, niin kuin taloustieteilijän ja sotahistorioitsijan tuleekin. Keskustelu kääntyy paikoitellen hyvin intensiiviseksi, ja sellaista otetta olisi toivonut enemmänkin olevan tässä mainiossa kirjassa.
Mutta miten emeritukset näkevät maailman koronan jälkeen? Taloustieteilijänä Kanniainen kantaa huolta köyhistä, jotka tulevat kärsimään eniten koronan jälkeen niin meillä kuin maailmalla. Hän sanoo omaavansa syvimmältään sosialistin sydämen. Hyvinvointiyhteiskunta on kovilla verotulojen vähentyessä ja julkisten menojen kasvaessa. Rakenteelliset uudistukset ovat välttämättömiä. Tilanteesta selvitään, mutta ihmisten on pärjättävä vähemmällä. Heikka painottaa koronakriisin antamaa ankaraa varoitusta, joka opettaa ihmistä toimimaan ehdottoman vastuullisesti kaikissa suhteissa: ”Mikäli ihmiskunta ei kuule sitä, edessä on hidas mutta vääjäämätön loppu.”
Molemmat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhteisvastuullisuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Siihen tarvitaan uudenlainen luontosuhde, joka takaa elinolojen säilymisen kokonaisvaltaisesti tällä telluksella.
Enemmän toinen toisensa haastamista olisi kaivannut tekstiin, kun asialla on kaksi tiedemiestä ja vahvaa vaikuttajaa. He ovat kohteliaita toisiaan kohtaan, mutta särmää olisi syntynyt, jos he kyseenalaistaisivat toistensa teesejä enemmän. Vankkaa asiaa rohkaisevalla tavalla kirjoittajat kuitenkin tuovat tähän vaikeaan historiajaksoon.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.