Ultharin kissat. 14 min. Suomi 2023.
Ohjaus Anssi Vieruaho, käsikirjoitus Timo Myllymäki H. P. Lovecraftin novellin (1920) pohjalta, tuottaja Heidi Maria Huotari, kuvaus Tapio Lehtinen, musiikki Antti Saarilampi.
Rooleissa Pete Miettunen, Veli-Matti Äijälä
H. P. Lovecraftin (1890–1937) tuotanto on otollinen lähtökohta audiovisuaalisen taiteen tekijöille: ammennettavaa löytyy viljalti. Parhaimmillaan lähdemateriaali voi inspiroida varsin onnistuneisiin ja omaäänisiin teoksiin, jotka eivät tyydy vain kuvittamaan kirjailijan tekstiä. Tällainen kosketus on tarttunut myös Anssi Vieruahon ohjaamaan lyhytelokuvaan Ultharin kissat, joka on kiintoisa yhdistelmä yhdysvaltalaisen kauhukirjoittajan maaperää sekä juurevaa pohjoispohjalaista kasvustoa.
Timo Myllymäen käsikirjoitus mukailee Lovecraftin vuonna 1920 kirjoittamaa novellia hyvin muttei orjallisesti. Tapio Lehtisen mustavalkokuvaus taltioi taidokkaasti niin kasvot kuin miljöön luoden uskottavan atmosfäärin. Kuvallista maisemaa komppaa mainiosti Antti Saarilammen musiikki. Pääosaa esittävän Pete Miettusen vahva ruutupresenssi jää mieleen: hän kykenee pelkästään katseellaan sähköistämään tunnelman.
Elokuvan eri osa-alueet tangeeraavat keskenään sellaisella tavalla, että syntyy vaikutelma työryhmän innostuneesta otteesta – niin sanotusta tekemisen meiningistä. Elokuvan työstäminen on tunnetusti pitkää päivää ja vielä pitempää yötä. Katsojalle ei kuitenkaan tule tuntua väsyneestä väkerryksestä vaan näkemyksellisestä työskentelystä. Tunnelmaan pääsee sisälle alusta pitäen. Jo alkumetreillä legendaarisen Terveiden käsien vokalisti Veli-Matti ”Läjä” Äijälän ilmestyminen ruutuun nostaa väkisinkin suupielet myhäilevään suuntaan.
Lyhytelokuvan pituus on noin neljätoista minuuttia. Tyhjäkäyntiä tai turbolatausta hötkyilevän kerronnan suhteen ei ole havaittavissa. Kokonaisuus tuntuu punnitulta ja harkitulta, juuri sopivalta. Ongelmat tuntuvat kosmeettisilta ja pieniltä: äänentasoon liittyvät häiriöt voivat hyvin johtua myös katseluvälineenä toimivasta välineestä (televisio). Oikeastaan tältä porukalta toivoisi näkevänsä lisää audiovisuaalista antia, yhteistyö kun tuntuu toimivan.
Ultharin kissat tarjoaakin oivallista kauhukehräystä pimeneviin syysiltoihin.
Lyhytelokuva on katsottavissa Youtube-videopalvelussa (avautuu uuteen välilehteen) >>
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
