Haaksirikon jälkeen

Erään matkustajan muistikuvia tapahtuneesta

Flow Productions: Hylky.
Konsepti ja ohjaus Pirjo Yli-Maunula; esiintyjät Tuukka Jukola, Janne Saarakkala, Emma Langmoen, Hanna Moisala, Angeliki Nikolakaki, Kira Riikonen, Nikke Launonen, Anssi Laiho; puvustus Heidi Kesti; valosuunnittelu Jukka Huitila; äänisuunnittelu Anssi Laiho; lavastus Heidi Kesti, Petri Haapakoski (hylyt), Nikke Launonen (origamit), floristimestari Pasi Kivilompolo sekä OSAOn floristimestariopiskelijat.
Ensi-ilta 26.8.2020 Oulun juhlaviikoilla.

Hylky on Flow Productionsin neljäs immersiivinen teos Varjakan (2014), Tornin (2016) ja The Secret Gardenin (2018) jälkeen. Hylky jää kummittelemaan mieleeni etenkin vangitsevina, visuaalisina muistikuvina sekä kurkistuksina erilaisiin hetkiin haaksirikon jälkeisessä, hulluuden ja epätoivon rajoilla aaltoilevassa maailmassa. Toivokin pilkahtelee välillä tyrskyjen keskeltä.

Pelastusliivit puetaan päälle jo Hiukanhovin eteisessä samoin kuin hengityssuojaimet. Elämme toden totta erikoisia aikoja, ja lämpiössä esityksen alkua odottelevan ihmisjoukon ilmeitä ja pukukoodia katsellessa mieleen tulee, että edessä on vähintäänkin vaarallinen merimatka kohti tuntemattomia vesiä. Teoksen nimestä ja käsiohjelmasta päätellen haaksirikko on väistämätön.

Liput kourassa odottelemme jännittyneinä, mitä tuleman pitää. Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta matkustajajoukkomme pelastusliiveineen lähtee kuuliaisesti seuraamaan taustatarinaa kertovaa mieshahmoa (Tuukka Jukola) ovien takaa avautuvaan, hämärähköön tilaan.

Kylmät sävyt valaisevat ilmaan viritettyjä kalaverkkoja, joihin kiinni jääneet metalliset kalat liehuvat ikään kuin jostain kantautuisi tuulenvire suljettuun tilaan. Pienissä läpikäveltävissä kasvihuoneissa kasvaa muun muassa tomaatteja, basilikaa ja orvokkeja. Ilma on utuinen. Viulun säestäessä taustalla tragedian tapahtumia kelataan taaksepäin.

Tuukka Jukola and Emma Langmoen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Kaksitoista päivää jyllännyt myrsky riepotteli ankarasti merten yli seilaavaa kauppalaivaa johdattaen sen lopulta haaksirikkoon. Ne harvat, jotka selvisivät kohtalokkaasta turmasta hengissä, sinnittelevät nyt “tällä hirvittävällä saarella” viljellen itse ruokansa, keräten kärsivällisesti vettä puunrunkoon ja pitäen tulta yllä vuoroissa. Muutoin autioituneella saaripahasella elää myös arvoituksellinen peto. “Peto tappakaa, kurkku auki leikatkaa”, huudahtelee meidät sisään johdattanut mies loitotessaan ihmisjoukosta yhä syvemmälle entisen kasarmirakennuksen sokkeloihin. Tila avautuu edessämme kuin seikkailupeli alkuintron jälkeen. Nyt on lupa lähteä tutkimaan itse: katselemaan, tunnustelemaan ja tutustumaan hahmoihin. Tutkimusmatka alkakoon!

Tasapainoilua epätoivon ulottumattomissa

Aluksi huomioni vie makaaberi, hirttäytyneen lailla katosta roikkuva hahmo (Emma Langmoen). Lähietäisyydelle päästessäni huomaan köyden olevan sidottuna naisen nutturaan, jonka varassa hän riippuu. Samaan aikaan nuoralla taiteilee vaalea, eteerinen nainen (Hanna Moisala), jonka tasapainoilu ja kevyt hypähtely trapetsilla tuo mieleen laivan laidoilla tai purjeiden köysillä varovasti kulkemisen. Paljon on myös riuhtovaa ja sätkivää liikettä, joka viestittää suoranaisesta kärsimyksestä, kivusta, vilusta ja epätoivosta.

Peremmältä löytyy jäänteitä paljon puhutusta Hahtiperän hylystä, 1600-luvun lopulle ajoitetusta kuljetuslotjasta, jonka yllättävä paljastuminen Oulun Radisson Blu -hotellin työmaan mullista toimi alkusysäyksenä koko teoksen aiheelle. Säpsähdän huomatessani historiallisten laivanosien alla liikkumattomana makaavan, alastoman miehen (Janne Saarakkala), joka tosin jonkin ajan päästä virkoaa ja pukee yllensä merimiehen asun. Osittain palanut veneen raato Hailuodosta ja tusinakaupalla pulloja on myös ajautunut autiosaaren rantaan. Hiekalla lepää tunnistamattoman eläimen luuranko.

Varjoista esiin astuu yltä päältä köysiin kietoutunut nainen (Kira Riikonen), joka raahaa ja pyörittää isoa köysilaahusta sinne sun tänne liikkuessaan. Laivoihin ja merenkäyntiin liittyvät kapistukset toimivat luontevasti sekä rekvisiittana että monipuolisina työkaluina esiintyjien kohtauksissa.

Seuraavassa salissa sukelletaan pinnan alle. Veden muodot ja liike heijastuvat videoprojektorilta seinille ja äänimailma luo ympäristöön vedenalaista tunnelmaa. Ilma tuntuu viileältä ja kostealta – aivan kuin haistaisin meren tuoksun. Valkoiset kaakeliseinät ja putkistot tuovat mieleen suihkuhuoneen, vaikkakin myöhemmin luen kyseessä olleen entisen kasarmin keittiötilat.

Oviaukon toiselle puolelle on kokoontunut porukkaa ihailemaan Angeliki Nikolakakin ja Hanna Moisalan hypnoottista duettoa sirkusliinoilla. Tunnelma nousee hetkeksi yläilmoihin, irti haaksirikon tuomasta tuhosta ja tuskasta. Sirkustaiteiijat pyörivät liinoilla ilmassa kauniin sulavasti toisistaan kiinni pitäen. Ihmiskosketus, toveruus ja yhteistyö antavat voimaa sekasortoisen ja hallitsemattoman kriisitilanteen keskellä.

Syväjäädytystä ja kummia hahmoja

Seuraavan kerran kyseiseen tilaan kurkistaessani sen käyttötarkoitus on muuttunut. Hullun tiedemiehen lailla eri jäädytystekniikoista paasaava Tuukka Jukola esittelee laboratoriossaan eri menetelmiä, joiden avulla siemeniä ja jopa ihmisruumiita voidaan säilöä tulevaisuutta varten. Muistiinpanoihin rustaamani, puheessa toistunut termi “vitrifikaatio” avautuu minulle laajuudessaan vasta jälkikäteen.

Menetelmä ei suinkaan ole fiktiota, vaan sitä käytetään hedelmöityshoitojen lisäksi kryoniikassa ihmisaivojen ja -ruumiiden syväjäädytykseen. Solunesteitä korvataan suojaavilla kemikaaleilla niin, että haitallisten jääkiteiden muodostuminen estyy ja “lasisiirtymälämpötilaan” tultaessa kudokset ikään kuin lasittuvat ennen jatkotoimenpiteitä. Selviää, että kryoniikkayhtiöillä on tälläkin hetkellä nestemäisellä typellä täytetyissä säiliöissään Yhdysvalloissa ja Venäjällä useampi sata kliinisesti kuolleeksi todettua “potilasta”, jotka odottelevat teknologian kehittymistä siihen pisteeseen, että heidät voitaisiin herättää uudelleen henkiin tulevaisuudessa.

Kylmät väreet kulkevat lävitseni ja mieleeni tulvii painajaismaisia kuvia kaikesta siitä, mikä pitkään jäädytettyinä olleiden ruumiiden elvyttämisessä voi mennä pieleen – puhumattakaan väärinkäytön mahdollisuuksista. Vaikka fyysinen keho saataisiinkin tulevaisuuden lääketieteen keinoin jotenkin palautumaan toimintakuntoiseksi, persoonallisuuden ja muistojen säilymisestä ei ole takuita. Suomen kryoniikkaseuran sivustolla todetaankin: “On epävarmaa voiko kylmäsäilöttyjen aivojen sisältämän informaation palauttaa. Kryoniikka on suuri koe, jolla testataan todellisen selviytymisen teoreettisia rajoja ja osallistujat ovat vapaaehtoisia koehenkilöitä.”

Kuvassa Angeliki Nikolakaki. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Laboratorion katosta roikkuu ihmistä varten mitoitettu muovinen säiliö, johon yksi esiintyjistä kiipeääkin koekaniiniksi. Seinustalla näkyy rivissä suorakulmaisia jääkimpaleita: niiden sisälle on jäädytetty jotakin. Groteskien ihmisosien sijaan jääkiteiden keskeltä paljastuu huojentavasti värikkäitä kukan terälehtiä sekä pihlajanoksia marjoineen.

Historiallisen seikkailukertomuksen ja science fictionin lajityyppien lisäksi teos leikittelee kauhuelementeillä. Aavemaisten hahmojen ja kohtausten sekä sätkivän ja riuhtovan liikehdinnän lisäksi tämä näkyy myös lavastuksessa.

Puolitoistatuntisen esityksen aikana tunnen usein vetoa poiketa oletetusta jatkumosta ja katsojajoukoista ja selvittää, mitä muualla suurten performanssinumeroiden aikaan tapahtuu. Huomaan vaeltelevani yksin pitkin sokkeloisia käytäviä, joita reunustavat erikokoiset huoneet: kasarmin entiset kylmiöt. Mielleyhtymät vievät vinksahtaneen mielisairaalan tai pakkolaitoksen käytäville, missä painavat metalliovet erottavat potilaita toisistaan.

Yksi huoneista on kuin suoraan kauhuelokuvasta: punertavasti valaistun huoneen katosta roikkuu iso, ruosteinen koukku, ja keskellä lattiaa odottaa tyhjä, sähkötuolimainen istuin. Seinät on vuorattu häiritsevillä valokuvanegatiiveilla karmeisiin ilmeisiin vääntyneistä ihmiskasvoista. Asustaako alussa mainittu “peto” kenties täällä?

Huoneesta vähin äänin pois hiippaillessani vastaan tulee merirosvoasuinen mies pitkine, tummine kiharoineen. Hän haahuilee pitkin käytävää välillä seiniin nojaillen ja tuijottaa minua erikoisin silmäyksin kuitenkaan mitään sanomatta. Toiselta puolelta käytävää paikalle rymyää päihtynyt nainen, toisessa kourassaan auki repsottava matkalaukku ja toisessa tyhjyyttään ammottava kuppi. Ennen kun ehdin tutustua häneen lähemmin, hän makaa jo tuupertuneena maassa.

Tutkimusmatkaa unenomaisessa, mykkien ja hullunkuristen hahmojen maailmassa jatkaessani hissin ovi aukeaa: ulos astuu tarjoilijaksi pukeutunut, salaperäinen herrasmies kahden katsojan kanssa. Missä he oikein kävivät?

Matkustajia menneisyydestä

Sähkemäinen äänite kaikuu käytävän päässä kertoen vanhan naisen äänellä tarinaa haaksirikosta. “Se oli kaunis laiva, se oli niin ko kaupunki. Siellä oli kaikki niin hyvin, ettei voi paremmin olla.” Ääni kuuluu Oulaisista kotoisin olevalle Anna Turjalle, joka matkasi kahdeksantoistavuotiaana Titanicilla Amerikkaa kohti vuonna 1912. Turja oli yksi niistä kahdestakymmenestä suomalaisesta, jotka selvisivät Titanicin uppoamisesta hengissä. Haastattelun, josta pätkät esitykseen on otettu, on äänittänyt Simo Kangas vuonna 1971.

Turjan tositarinan kuunteleminen esityksen jälkeen tuo Hylkyyn uuden kerrostuman syventäen sen tematiikkaa. Kotiseudun murre ilahduttaa ja ankkuroi viittauksen luontevasti paikkasidonnaiseen esitykseen. “Sitte ku se laiva hukku, kokonaan painu ja valot hävis. Sitte me olimma aivan pimiässä, ei ollu muuta ko musta taivas ja vesi siinä.”

Titanicilla matkasi paljon paremman elämän toivossa Amerikkaan lähteneitä siirtolaisia. Suomalaisiakin oli yhteensä kuutisenkymmentä, joista suurin osa matkasi kolmannessa “siirtolaisluokassa”. Pelastusveneestä Carpathia-aluksen kyytiin ja lopulta New Yorkin satamaan noustuaan Turja jäi sille tielleen eikä koskaan enää palannut Suomeen.

Huone, jonka lähistöllä äänite soi, on sisustettu elegantiksi pukuhuoneeksi. Meikkipöydällä on kaikkea kaunistautumiseen vaadittavaa ja hengareissa roikkuu hienostuneita leninkejä. Vanhasta filmijulisteesta selviää hytin omistaja: Dorothy Gibson, mykkäelokuvanäyttelijä, taitelijan malli ja vaudeville-tähti, jonka elämäntarina tarjoaa mielenkiintoisen sivupolun tallattavaksi. “Saved from the Titanic” oli ensimmäinen turmasta kertova elokuva, joka julkaistiin jo kuukausi tapahtuneen jälkeen. Gibson näytteli pääroolissa itseään ja käytti jopa samoja vaatteita kuin traagisena yönä laivalla. Tähden myöhempiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa sotkeutumista vakoilukuvioihin toisen maailmansodan aikana ja karkumatka pahamaineisesta Milanon San Vittoren vankilasta.

Vastakohtana pukuhuoneen glamourille seinillä esitetään valokuvin kodittomien elämää kadunvarsiasumuksineen ja täyteen sullottuine ostoskärryineen. Ryysyisissä vaatteissa pullean matkalaukun kanssa käytäviä pitkin ryntäilevä Kira Riikosen naishahmo tuokin mieleeni siirtolaisen, joka on lähtenyt vieraalle maalle koittamaan onneaan kohdaten kuitenkin perillä rajun todellisuuden ja mahdollisuuksien vähäisyyden – todennäköisimmin myös kodittomuuden ja päihteet. Siirtolaisuuden ja kodittomuuden teemojen lisäksi viittaus Titaniciin muistuttaa laajemminkin ihmisen ylimielisyydestä luonnovoimien edessä ja huonosta varautumisesta katastrofin mahdollisuuteen.

Yhteinen tanssituokio, muonaa ja muita toivonpilkahduksia

Vaikka kokonaistunnelma Hylyssä onkin salaperäinen ja synkkiin tunnelmiin kallistuva, löytyy sieltä täältä myös toivonpilkahduksia ja muistutuksia siitä, että iloa ja onnea voi kokea ainakin hetkittäin myös kriisitilanteen keskellä.

Monipuolinen ja huolellisesti lavastettu tutkimuskohde on sympaattinen ruokakomero, joka on täynnä kaikenkokoisia purnukoita ja purkkeja, joiden sisällön selvittämiseen voisi käyttää loputtomasti aikaa. Perinteisten laivakorppujen, säilyketölkkien ja teen lisäksi komerosta löytyy muun muassa sipuleita, punajuuria, appelsiineja, kuivattuja chilinpalkoja, mehuja ja hilloja, erilaisia kuivattuja yrttejä, pillereitä ja jopa piparimuotti. Toisaalla sijaitseva perunavarasto on sekin täpöten täynnä ja kasvihuoneiden kasvit näyttävät voivan hyvin.

Kuvassa Kira Riikonen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Kriittisesti ajateltuna suhteellisen hyvältä vaikuttava ruokatilanne ja virkeät kasvihuonekasvit ovat ristiriidassa esityksen hahmojen eksentrisen ja jopa hullun käyttäytymisen kanssa. On vaikea kuvitella ketään heistä tunnollisesti kastelemassa tai hoivaamassa kasveja, saati sitten pitämässä tulta yllä vuoroissa päivin öin, kuten esityksen alkupuheessa vakuuteltiin. Ehkäpä esitys hyppii ajallisesti haaksirikon vaiheesta toiseen, tai sitten tätä jatkuvia yhteisöllisiä ponnistuksia vaativaa kasveista ja muonavaroista huolehtimista ei haluta erikseen kohtauksissa näyttää. Ehkä minulta jäi jotain näkemättä?

Muistoihin upotaan hauskassa, hieman piilossa olevassa yksityiskohdassa. Pikkuruinen kaappi on koristeltu haalistuneilla lapsuuskuvilla, jotka vievät takaisin huolettomiin, onnellisiin aikoihin. Koristeeksi kuvien viereen on sommiteltu erilaisia simpukoita, joista leijailee vahva meren tuoksu.

Hauskin ja tunnelmaltaan kepein kohtaus, johon seikkailun aikana törmään, on tanssituokio Blue Lagoon Barissa. Leit kaulassa heiluen merimies ja mukaan kutsuttu katsoja tanssivat paljain jaloin hiekalla karibialaisen steel drum -musiikin tahtiin. Drinkkipöydän takana päivystää jo aiemmasta hissikohtauksesta tuttu tarjoilija. Esityksessä muutoin vallinnut, jokseenkin harras ja hiljaisen odottava tunnelma rikkoutuu naurun pirskahduksiin koomisia tanssiliikkeitä toisen paikalle eksyneen kanssa katsellessamme.

Ja unta vain on lyhyt elämämme

Hylky-teos tarjoaa jokaiselle matkaan lähtijälle yksilöllisen kokemuksen ja karttaa jo luonteensakin vuoksi tyhjentäviä tulkintoja. Välillä tuntuu, kuin kävelisi jonkinasteisen lucid-unen maailmassa yrittäen saada kontaktia siinä esiintyviin hahmoihin, jotka kaikesta huolimatta toistavat samaa repliikkiä tai käyttäytymisluuppia yhä uudestaan. Huomaan, että tietynlainen etäisyys katsojien ja esiintyjien välillä ilmenee yleisössä hartaan varovaisena tarkasteluna ja epävarmuutena siitä, voiko hahmoille puhua. Voiko heidän askareisiinsa osallistua? Interaktiivisuuden lisääminen voisi kaventaa tätä kuilua ja saada matkustajan tuntemaan olevansa vielä vahvemmin osa teoksen maailmaa. Esiintyjien täytyisi siinä tapauksessa olla valmiita improvisoimaan soljuvasti yllättävienkin tilanteiden vaatimilla tavoilla.

Tarinan juonen kronologisesti ja täydentävästi esittäminen immersiivisessä teoksessa, jossa jokainen saa kulkea eri tiloissa vapaasti eri aikoina, olisi käytännössä mahdotonta. Ajallisen tai loogisesti etenevän juonellisen jatkumon havittelun sijasta päädynkin ajattelemaan teoksen näyttävän katsojalleen useita, eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvia hetkiä lomittain ja päällekkäin. Näistä unenomaisista välähdyksistä ja kokemuksista jokainen katsoja saa muodostaa yksilöllisen kudelman, jonka tulkintaan myös henkilökohtaiset mielleyhtymät ja muistot vaikuttavat. Lisää kerrostumia muodostuu historiallisista ja kaunokirjallisista viittauksista sekä esityspaikan omasta historiasta ja käyttötarkoituksista, joihin tutustumalla teoksen maailma laajenee vielä livetapahtuman jälkeenkin.

Haaksirikon metaforien ja ihmiskunnan selviytymiseen laajemminkin liittyvien teemojen lisäksi teos voidaan tulkita mielestäni myös sukellukseksi ihmismieleen kriisitilanteessa. Haaksirikon jälkeinen pitkä eristäytyminen autiolla saarella ja epätietoisuus pelastautumismahdollisuuksista voivat ajaa vahvankin mielen hulluuden porteille. Ovatko hahmot jossain vaiheessa menettäneet järkensä ja kadonneet omiin maailmoihinsa kauhistuttavan kokemuksen jälkeen? Jokainen hahmoista tuntuu löytäneen omat omituiset tapansa kohdata tai paeta käsillä olevaa kriisiä. Vaikka perusedellytykset yhteisön fyysiselle selviytymiselle saarelta löytyvätkin, ihmismieli on hauras ja tasapainoilee ohutta nuoraa pitkin, etenkin kriisitilanteessa. Järkyttävät kokemukset voivat jäädä alitajuntaan ja uniin pitkäksi aikaa, vaikka suoranaisesta hengenvaarasta olisikin jo selvitty.

Mieleeni palaa osia hullun tiedemiehen puheenparresta kryoniikkaan liittyen. Jos syväjäädytysmenetelmien ja tieteellisten läpimurtojen avulla joskus pystytäänkin herättämään ihmisen fyysinen ruumis uudelleen henkiin, miten mielemme selviää traumasta? Palaavatko pyyhkiytyneet muistot ja entisen persoonamme haamu tajuntaamme hämyisinä muistikuvina menneestä elämästä, siitä, mitä joskus olimme ja koimme?

Henkilöhahmojen vaihtuvat roolit ja tarinankuljetuksen yksilöllisestä sattumanvaraisuudesta rakentuvat erikoiset aasinsillat samaistuttavat myös esityksen katsojan mielenkiintoisella tavalla unimaiseen, ehkäpä jopa mielisairautta jäljittelevään ajatuksenjuoksuun.

Sirkustaiteilijoiden akrobaattiset taidonnäytteet saavat kauneudellaan katsojan hengähtämään rauhassa ja nousemaan hetkeksi kaiken ympärillä olevan kärsimyksen ja hulluuden yläpuolelle. Heijastavan veden tavoittamattomissa yläilmoissa liikkuvat hahmot vaikuttavatkin ikään kuin henkiolennoilta, joita eivät muiden roolihahmojen maan kamaralla kokemat inhimilliset vastoinkäymiset kosketa. Taiturimaiset kohtaukset vetävät puoleensa niin katsojia kuin muita esiintyjiäkin ja muistuttavat siitä elvyttävästä vaikutuksesta, mikä taiteella ja viihteellä on niin autiolle saarelle haaksirikkoutuneiden kuin arkisempienkin ongelmien parissa tuskailevien ihmisten elämässä.

Loppukohtauksen lähestyessä Shakespearen Myrskystä tutun Prosperon hahmon omaksunut Tuukka Jokela kutsuu minut mukaansa ja juoksemme vauhdikkaasti kohti tilaa, josta kaikki alkoi. Hän manaa esiin tuulen henkeä Arielia tehden maagisia liikesarjoja miekallaan lausuen mantranomaisesti sitaattia: “Sama kude on meissä kuin mik’ unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme.” Kaukaa alkaa kuulua laulua ja pikku hiljaa kaikki hahmot ovat kerääntyneet paikalle.

Eeppisessä loppukohtauksessa vedetään kuvaannollisesti yhteen köyteen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen kaikki hahmot yhdessä osallistumassa antaumuksella kollektiiviseen koitokseen. Yhteistyö ja yhteisöllisyys antaa toivoa ja on ehkä ainoa keinomme selvitä minkä tahansa katastrofin yli. Yhteisöä uhkaavassa kriisitilanteessa olemme kaikki samassa veneessä ja jokaisella on vastuu itsensä lisäksi myös muista. Yhteiseen päämäärään voimansa ja energiansa keskittämällä sekä omat roolinsa pois riisumalla haaksirikkoutuneet ovat vihdoin saaneet otteen pelastusköydestä, joka vetää meidät kaikki kohti unelmaa paremmasta huomisesta, pois tältä kirotulta saarelta.

Lisätietoja:
flowprod.fi
Anna Turjan haastattelu (Simo Kangas 1971): https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/15/titanicilta-selviytynyt-anna-turja-kertoo-uppoamisyosta
Dorothy Gibson: https://www.thehistorypress.co.uk/articles/dorothy-gibson-the-woman-who-survived-the-sinking-of-the-titanic-and-a-nazi-prison/

Oulujärven rock-risteily

Kannessa5/2020

Kansikuvana on kajaanilaisen valokuvaaja Pekka Agarthin otos vuoden 2019 Oulujärven rock-risteilyltä. Risteilyllä esiintynyt Black Peider eli Petteri Tikkanen poseeraa höyrylaiva […]