Stella Kaarna: Vain yksi ilta. Lukutoukka 2017.
”Kielesi kulkee / huulilta huulille / ihanan matkan”.
Stella Kaarnan eroottiset haikut lainaavat muodon japanilaisesta runoperinteestä, jossa tavumäärien asettamat rajat pakottavat ilmaisun tarkaksi. Suomen ja japanin kielillä on samantyyppinen tavujaottelu, mikä mahdollistaa japanin kielelle luodun haiku- ja tankamittaisen runouden luomisen myös suomeksi. Kolmirivisillä huomioilla Kaarna rakentaa kohtauksia, joista muodostuu eroottisia kertomuksia.
Kaarnan teos ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan joukko tarinoita, jotka etenevät haikumuotoisina teksteinä. Ensimmäinen tarinoista kuvaa teoksen nimen mukaan yhtä iltaa, kahden naisen eroottista kohtaamista korvakorujen riisumisesta aktin jälkihehkuun. Toisessa tarinassa puolestaan kohtaavat sukupuolettomaksi jäävä suu ja siemensyöksyä tekevä kalu; kolmannessa kuvataan BDSM-sessio, jonka toimijat määrittyvät naiseksi ja mieheksi. Viimeisen haiku-parin teemaksi jää kaipaus.
Stereotyyppisen ajattelun mukaan japanilaisen tanka- ja haikurunouden tärkeimpiä teemoja ovat luonnon, katoavien hetkien ja zen-buddhalaisten oivallusten kuvaaminen; ovathan tunnetuimmat runoilijat kuten Ryôkan, Bashô ja Ikkyû nimenomaan buddhalaisia munkkeja.
Kaarnan valitsema runojen haiku-muoto ja eroottinen tematiikka eivät kuitenkaan ole niin suuressa ristiriidassa kuin äkkiseltään luulisi. Seksi ja halu ovat nimittäin yksi japanilaisen runouden aihepiireistä, jota kuvataan enemmän tai vähemmän peitetysti. Ryôkan (1758–1831) kirjoittaa rakkaudestaan nuoreen nunnaan viittaamalla monni-kalaan ja kurpitsapulloon, kyrvän ja pillun metaforiin, ja pilkkaa toisessa runossa go-pelitoverinsa viimassa kutistuvia kiveksiä. Ikkyû (1394–1481) puolestaan kirjoittaa Kaarnan tapaan biseksuaaliseksi määrittyvästä halusta: ”Irstas luontoni saa minut rakastamaan nuoria poikia, hienostuneissa pidoissa istun kaunotarten seurassa” ja muistelee haikeasti noviisiaikojaan runossa ”kauniiden poikien vanhasta ystävyydestä”.
Kaarnan teoksen haikut ovatkin eroottisten japanilaisten runojen himokkaita äpäriä. Toisin kuin japanilaiset haikut ja myös useimmat haiku-muotoon suomeksi kirjoitetut runot Kaarnan haikut eivät kuitenkaan toimi yksittäisinä runoina muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksittäiset kolmirivit ovat latteita ja metaforat itsestäänselviä: pillussa on hunajaa ja siemensyöksy on kuin lähde. Yhteen putkeen luettuna teokseen syntyy kuitenkin jännite sen välille, mitä mahtuu sanottavaksi kolmelle riville ja mitä jää sanomattomaksi samaa seksuaalista kohtaamista kuvaavien haikujen väliin.
Myös tarinoiden erilaisuus luo dynamiikkaa teokseen. Alun pitsiin verhottujen rintojen ja hehkuvan klitoriksen rinnalle nousee loppupuolella kuristava kaulapanta, pureminen ja piiskaaminen.
Teosta ei kannatakaan selailla sieltä täältä ja silmäillä satunnaisia säkeitä vaan lukea haikut järjestyksessä, jolloin ne muodostavat kliimaksista kliimaksiin ulottuvan draamallisen kokonaisuuden. Pieni teos onnistuu luomaan kiihkeitä kuvia halun erilaisista ilmenemismuodoista.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
