Stella Kaarna: Vain yksi ilta. Lukutoukka 2017.
”Kielesi kulkee / huulilta huulille / ihanan matkan”.
Stella Kaarnan eroottiset haikut lainaavat muodon japanilaisesta runoperinteestä, jossa tavumäärien asettamat rajat pakottavat ilmaisun tarkaksi. Suomen ja japanin kielillä on samantyyppinen tavujaottelu, mikä mahdollistaa japanin kielelle luodun haiku- ja tankamittaisen runouden luomisen myös suomeksi. Kolmirivisillä huomioilla Kaarna rakentaa kohtauksia, joista muodostuu eroottisia kertomuksia.
Kaarnan teos ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan joukko tarinoita, jotka etenevät haikumuotoisina teksteinä. Ensimmäinen tarinoista kuvaa teoksen nimen mukaan yhtä iltaa, kahden naisen eroottista kohtaamista korvakorujen riisumisesta aktin jälkihehkuun. Toisessa tarinassa puolestaan kohtaavat sukupuolettomaksi jäävä suu ja siemensyöksyä tekevä kalu; kolmannessa kuvataan BDSM-sessio, jonka toimijat määrittyvät naiseksi ja mieheksi. Viimeisen haiku-parin teemaksi jää kaipaus.
Stereotyyppisen ajattelun mukaan japanilaisen tanka- ja haikurunouden tärkeimpiä teemoja ovat luonnon, katoavien hetkien ja zen-buddhalaisten oivallusten kuvaaminen; ovathan tunnetuimmat runoilijat kuten Ryôkan, Bashô ja Ikkyû nimenomaan buddhalaisia munkkeja.
Kaarnan valitsema runojen haiku-muoto ja eroottinen tematiikka eivät kuitenkaan ole niin suuressa ristiriidassa kuin äkkiseltään luulisi. Seksi ja halu ovat nimittäin yksi japanilaisen runouden aihepiireistä, jota kuvataan enemmän tai vähemmän peitetysti. Ryôkan (1758–1831) kirjoittaa rakkaudestaan nuoreen nunnaan viittaamalla monni-kalaan ja kurpitsapulloon, kyrvän ja pillun metaforiin, ja pilkkaa toisessa runossa go-pelitoverinsa viimassa kutistuvia kiveksiä. Ikkyû (1394–1481) puolestaan kirjoittaa Kaarnan tapaan biseksuaaliseksi määrittyvästä halusta: ”Irstas luontoni saa minut rakastamaan nuoria poikia, hienostuneissa pidoissa istun kaunotarten seurassa” ja muistelee haikeasti noviisiaikojaan runossa ”kauniiden poikien vanhasta ystävyydestä”.
Kaarnan teoksen haikut ovatkin eroottisten japanilaisten runojen himokkaita äpäriä. Toisin kuin japanilaiset haikut ja myös useimmat haiku-muotoon suomeksi kirjoitetut runot Kaarnan haikut eivät kuitenkaan toimi yksittäisinä runoina muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksittäiset kolmirivit ovat latteita ja metaforat itsestäänselviä: pillussa on hunajaa ja siemensyöksy on kuin lähde. Yhteen putkeen luettuna teokseen syntyy kuitenkin jännite sen välille, mitä mahtuu sanottavaksi kolmelle riville ja mitä jää sanomattomaksi samaa seksuaalista kohtaamista kuvaavien haikujen väliin.
Myös tarinoiden erilaisuus luo dynamiikkaa teokseen. Alun pitsiin verhottujen rintojen ja hehkuvan klitoriksen rinnalle nousee loppupuolella kuristava kaulapanta, pureminen ja piiskaaminen.
Teosta ei kannatakaan selailla sieltä täältä ja silmäillä satunnaisia säkeitä vaan lukea haikut järjestyksessä, jolloin ne muodostavat kliimaksista kliimaksiin ulottuvan draamallisen kokonaisuuden. Pieni teos onnistuu luomaan kiihkeitä kuvia halun erilaisista ilmenemismuodoista.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
