Hannu Niklander: Eksynyt opas. 180 s. Robustos 2024.
Kirjailija Hannu Niklander (s. 1951) on tuttu myös pohjoisen Suomen ihmisille, sillä hän on vieraillut laajalti luennoimassa milloin omasta tuotannosta, milloin Kalle Päätalosta tai käynyt kouluttamassa kirjoittajia. Hän on julkaissut tiheästi runoja, romaaneja, matkakirjoja ja esseitä.
Niklander sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Hänen uusin romaaninsa Eksynyt opas on itsenäinen, neljäs osa hänen isästään kertovassa sarjassa. Teoksessa kuvataan kiihkeää jälleenrakennuskautta 1950-luvulla, eletään olympiahuumassa ja Sputnik heijastelee esiin murtautuvaa teknologian aikaa.
Romaani alkaa vuodesta 1951, kun Maija-Liisalle ja Weijolle syntyy potra poika, joka ristitään Hannuksi. Nyt siis kirjailija alkaa elää omaa elämäänsä kuvaille kasvuaan kouluikäiseksi. Mutta päähenkilö on isä Weijo. Hän harrastaa postimerkkeilyä ja on edelleen hieman katkera, kun on joutunut luovuttamaan tiluksensa karjalaisille siirtolaisille. Nyt eletään Helsingin Käpylässä ja rakennetaan monien vaikeiden retkien jälkeen uutta tulevaisuutta. Työ rakennuksella on rankkaa ja perhe-elämä vaati veronsa. Vanhojen sotakaverien kanssa pidetään yhteyttä. Weijo on kielimiehiä, ja niinpä hän pääsee töihin satamakonttoriin.
Niklander sijoittaa teoksensa tarkasti historian kehyksiin. Tutut ja merkittävät asiat tulevat kirjan sivuille kirjatuiksi paikoin hieman liiankin tarkasti. Toki lukija pysyy näin aikajanalla. Weijon työpaikka vaihtuu satamasta Seutulan lentosatamaan vankeinhoitolaitoksen palvelukseen sakkolaisia ja rattijuoppoja paimentamaan. Työ kuin työ. Se on hänen mottonsa. Poika kasvaa ja elämä kulkee, mutta viina vie miestä ja Seutulasta lyödään kouraan lopputili. Sitten löytyy kirjastoapulaisen pesti. Kirjastosta on Hannulle mukava tuoda kirjoja, sillä poika on kiinnostunut monialaisesti kulttuurista, kun isä lukee ja selittää maailman saloja syleilevästi.
Teoksessa liikutaan maantieteellisesti laajassa skaalassa eteläisessä Suomessa, mutta piipahdetaanpa Kainuussakin Kajaanissa ja Sotkamossa. Weijo kuljeksii Kajaanissa Kauppakatua ja poikkeaa Brahenkadun kirjastoon. Ollaan siirrytty vuoteen 1956. Hannun äidin Maija-Liisan isä on toiminut aikanaan Sotkamossa apteekkarina. Sotkamossa Maija-Liisa esittelee lapsuutensa kotipaikkoja: Kansalan, Niemelän, Tähtelän ja Uutelan.
Niklander kuvaa paljon junahistoriaa, sillä ilmeisen paljon ne ovat häntä lapsena kiinnostaneet. Samoin maantiede pienine nyansseineen. Weijoa lykästää oikein kunnolla, kun hän pääsee matkaoppaaksi Euroopan matkalle keväällä 1958. Kortteja lähtee niin Alankomaista kuin Saksastakin. Bussimatka kesti tuohon maailmanaikaan pitkään ja oppaalta vaadittiin monenlaisia taitoja, mutta eri kieliä osaavana Weijo selviää urakasta hienosti.
Niklanderin kerronta hieman ontuu teoksen loppupuolella, kun mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta. Kirjoittajana Niklander on täsmällinen ja kulttuuritietoinen, mutta hieman suodattamista romaani tässä suhteessa olisi kaivannut.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
