Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Laki, pimeys ja kuolleiden sielut
Tempesta ja Rai cinema: La chimera – sielujen aarteet. 132 min. Suomen ensi-ilta 19.4.2024. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher, kuvaus Hélène Louvart, leikkaus Nelly Quettier, lavastus Rachele Meliadò, pukusuunnittelu Loredana Buscemi.
Päärooleissa Josh O’Connor, Isabella Rossellini, Alba Rohrwacher, Carol Duarte, Vincenzo Nemolato.
Kimeira on olento, joka koostuu muiden olentojen osista, mutta on silti jotain omanlaistaan. Sillä on vuohen ja leijonan päät, sen häntä on käärme, selässään sillä on lohikäärmeen siivet ja se syöksee tulta. Alice Rohrwacherin ohjaamaa elokuvaa La chimera – sielujen aarteet luonnehtii juuri kimeerisyys. Siinä on surrealistisia unikohtauksia, joissa muisto tunkeutuu punaisena lankana nykyhetkeen; nopeutettua koomista juoksentelua; naturalistista köyhyyden ja saastumisen kuvausta; yllättäviä kameran keikautuksia ja pyörityksiä; yksittäinen kohtaus, jossa hahmo puhuu suoraan katsojalle; pari kerronnallista musiikkinumeroa: katso elokuva ja löydä itse lisää. Kimeerisyys ulottuu kohtauksien lisäksi itse filmitasolle, sillä elokuvaa on kuvattu erilaisilla kameroilla erilaisille filmeille – ja juuri analogisille filmeille.
Pintatasolla elokuva kertoo englantilaisesta Arthurista (Josh O’Connor), jolla on erikoislaatuinen kyky: hän löytää taikavarvun avulla maan povessa piilevät aarteet. Kyky on johtanut hänet Italiaan haudanryöstäjäksi ja lopulta vankilaan, josta vapauduttuaan hän haluaisi pysytellä entisistä rikostovereistaan kaukana. Arthur kuitenkin ajautuu takaisin iloisten rosvojen joukkoon etsimään lisää rikkauksia etruskien haudoista. Arthur ei paljoa hymyile, ja katsojalle selviää pian syy: hän suree kadonnutta morsiantaan Beniaminaa. Beniaminan äiti, vanha madame Flora (Isabella Rosselini) asuu rapistuvassa palatsissa palvelijansa ja lauluoppilaansa Italian (Carol Duarte) kanssa. Arthur ja äkkiväärä Italia lähentyvät, ihastuvatkin. Kunnes sitten tuhansia vuosia sitten kuolleiden etruskien sielut palaavat vaatimaan ryöstettyjä hautalahjojaan, muista vainajista puhumattakaan.
Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään. Menneisyyttä voi rakastaa, mutta menneisyydeltä ei voi saada vastarakkautta. Menneisyyden voi ryöstää vainajilta ja myydä halvalla pois, mutta siitä voi myös pitää kiinni niin tiukasti, että lopulta joutuu menneisyyden tuhoamaksi. Menneisyyttä ei voi vaalia, jos kaikki muut ympärillä ovat sitä mieltä, että se joutaa unohtua. Toisaalta menneisyyden päälle voi yhteistyöllä rakentaa jotain uutta ja arvokasta.
Elokuvaa voi katsoa jännäten, jäävätkö rosvot lopulta kiinni, löytyykö Beniamina (tai tämän ruumis), saavatko Arthur ja Italia toisensa. Katsetta ei voi kuitenkaan kääntää pois siitä, kuinka ihmiset tuhoavat omaa historiaansa rahanahneuden ja yleisen näköalattomuuden tähden. Köyhät maalaiset joutuvat rikkaiden keräilijöiden hyväksikäytön kohteeksi ja ottavat laittomassa muinaisesinekaupassa suurimman riskin. Haudanryöstöstä vankilaan joutuu se, joka tarttuu lapioon, ei salakuljetusketjun toisessa päässä oleva antiikinrakastaja, joka nostaa huutokaupassa kätensä. ”Kuinka voisit heidät tuomita, he ovat vain pisara meressä”, kysyy balladinlaulaja.
Mikään Italian matkailumainos elokuva ei todellakaan ole. Kevät ei ole kukkea vaan kylmä, sateinen ja tuulinen. Maaseutu on köyhää ja siellä asuvilla ei ole muuta toivoa rikastumisesta kuin löytää aarre. Kamera kulkee hyväillen yli rappion. Se näyttää, kuinka palatsin kerran niin komeat seinämaalaukset murtuvat hitaasti pois, kuinka valvatti kukkii aaltopeltihökkelin vieressä, kuinka meren aallot ovat rauhoittavia, vaikka ranta olisi täynnä roskaa ja uimisesta saisi rakkuloita. Haudanryöstäjät kaivautuvat etruskien hautakammioihin ja himoitsevat menneisyyden aarteita samalla, kun nykyhetken aarteet tuhoutuvat käsiin.
(jatkuu kuvan jälkeen)
Elokuvaa on kuvailtu ”hurmaavaksi fantasiakomediaksi”, mutta komediallisuus rajoittuu yksittäisiin kohtauksiin. Joillakin hahmoilla on klovnin rooli, varsinkin äänekkäällä Pirrolla (Vincenzo Nemolato), jolla on suuri nenä ja suuri (ahne) sydän. Elokuvassa on kuitenkin kauttaaltaan surumielinen vire, joka kääntää sen vääjäämättä Arthurin ympärille kietoutuvaksi tragediaksi.
Arthur näkee asiat toisin kuin rikostoverinsa. Hän ei ryömi etruskien hautakammioissa taloudellisen hyödyn tähden, vaan hautoihin häntä ajaa jokin muu. Uteliaisuus? Suru? Historian ja vainajien kunnioitus? Vastauksia on monta, mutta rahasta Arthur ei ainakaan piittaa. Ei hän tunnu piittaavan arkisesta onnestakaan, vaikka sitäkin hänelle tarjotaan. Loppuratkaisu on yhtä aikaa yllättävä ja täysin ymmärrettävä. Arthur löytää sen, mitä on koko ajan etsinytkin.
Elokuvan piirretty juliste mukailee tarot-pakan korttia numero 12, Hirtetty: Arthur roikkuu siinä punaisesta nyöristä pää alaspäin samalla, kun haudanryöstäjät poimivat hänen taskuistaan putoavia kultakolikoita. Kortti on eräälainen tulkinta-avain elokuvalle. Hirtetty-kortti kannustaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta ja olemaan rauhallinen epämukavasta asennosta ja pilkallisista katsojista huolimatta. Samalla kortti kuitenkin ilmaisee avuttomuutta. Siinäpähän roikutaan, vaikka sitten valaistuneena.
Metsä elonkirjon takaajana ja luonnonsuojelutyön näyttämönä
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
Metsäsuhteemme dokumentoijat ja ennallistajat
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Työväenkulttuurin takaisinvallankaappaus
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Demokratian yksinkertaistamisesta
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Saarela – Voimailua ja taidetta Oulujoen varrella
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Vanhuuden malleja eri ikäluokille
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Sielujen läpi ujeltavia kertomuksia luopumisesta
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Vetoomusten allekirjoittelu ei riitä
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
Via Karelia ja Österbottenin siutti Kotia
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
Vain väsymyksestä johtuvaa
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
Pääskyparvi taivaan räystään alla
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
Pullotettuna päihdyttävä varoitusfilmi alkoholin ongelmista
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Kylässä kylästä kylään
Mustarinda-palstalla juhlanumerossa 1–2/2025 Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
TaideTurvapaikka: safe(r) space for (inevitable) peace
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Jah(app)! Digihunteerinkia
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Thangka välittää viisautta, myötätuntoa ja voimaa
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
Pamelalla Senegaliin
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
Vahvan inhimillinen kuva Lönnrotista
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
Mestari ja oppipoika
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Hakkuilla tavataan: tiedolla ja tarinoin tuhoa vastaan
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
Kepeitä piipahduksia viktoriaaniselle kosioreissulle
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
Sanojen äiti on kaasu
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.
Mullistusta odotellessa
Ensimmäinen meänkielellä totetutettu pitkä fiktioelokuva Valitut saa Suomen ensi-iltansa 21.3.2025. ”Aihevalinta on oiva, vaikka kerronta voisi olla napakampi”, kriitikkomme Matti A. Kemi toteaa.
Varjoja koulukodissa
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.