Perintö kasattuna, rullattuna, säilöttynä

Vuoden 1962 tietämillä taidemaailmaan syntyi yhdysvaltalaisen taiteilija Tony Smithin konseptuaalinen ja kova teräsveistos ”Die”, jolla amerikkalaisen minimalismin huippunimi viittasi Leonardo da Vincin kuuluisaan ”Vitruviuksen mies” -piirrokseen, joka näyttää ihmiskehon ideaalit mittasuhteet. ”Die” on kuuden jalan, aivan taiteilija Tony Smithin mittainen.

Vuoden 2010 tietämillä Pariisissa asuva väylänvartinen taiteilija Elina Juopperi kiersi Suomen kirpputoreja ja järkyttyi nähdessään perinteisten villaraanujen arvostuksen puutteen. Hän alkoi hankkia niitä vimmatusti.

Norrbottenissa kesällä 2023 Bodenin Havremagasinet -taidehallin yläkerran näyttelysalin täyttivät pinossa ja rullilla olevat värikkäät villaraanut. Niitä oli arviolta noin 750–800 kappaletta. Kun niitä on noin kaksituhatta, Juopperi asettelee ne kaikki päällekkäin tarkalleen kuuden jalan kokoiseksi kuutioksi. Aivan kuten Tony Smith. Silloin ”Perintö” on valmis.

Kuva: Marcel Köppe / Havremagasinet.

Pohjoinen minimalismi

Näen aluksi vain massaa. Tony Smithin teräskuutio on yhtä aikaa kova ja pehmeä. Voiko teräskuutio olla aggressiivinen, vaikka se vain seisoo jäykästi paikallaan? Tai ehkä se on hiljainen. Surullinen, ruostetta itkevä monumentti.

Havremagasinetin näyttelyssä näen massaa, joka ottaa suvereenisti koko tilan haltuunsa. Näyttelysalissa on ympäriinsä lukuisia rullalla olevia villaraanuja sekä yksi pino, kuuden jalan mittainen, jossa raanuja on aseteltu tarkasti toistensa päälle. Muoto on pehmeä ja täsmällinen. Tämä kaikki tilassa oleva materiaali sisältää valtavasti yksityiskohtia ja kuitenkin se tuntuu samalla hyvin yksinkertaiselta eleeltä. Jokaisessa villaraanussa piilee valtavasti tunteja, erilaisia loimilankoja, loputtomia iltoja ja aamuja, kun joku on avannut kangaspuiden viriön ja sujauttanut villakuteen loimen väliin ja paukauttanut kuteen loimien lomaan.

Taiteilija Elina Juopperi kertoo kasvaneensa raanujen arvostukseen Kolarissa, Länsi-Lapissa. Hän muistaa jo lapsena kuulleensa Rovaniemen Oikaraisessa asuneen Elsa Montell-Saanion (1926–2019) nimen ja Lapin raanu -käsitteen.

Vuonna 2008 Juopperi työskenteli Inarissa valokuvateoksensa Kaikki kielen puhujat parissa. Pariisissa Ecole National Supérieure d’arts de Paris-Cergy -koulussa opiskellut taiteilija päätti kuvata kaikki uhanalaisen inarinsaamen puhujat. Kuvattavia odotellessaan Juopperi ehti katsella pohjoisen Lapin maisemia rauhassa. Hän otti kuvia ja muisti yhtäkkiä, että pohjoisella maisemalla on visuaalinen yhteys perinteisiin villaraanuihin: raidallisten raanujen sommittelu ja arktinen maisema muistuttavat vahvasti toisiaan.

Juopperi ripusti myöhemmin raanuja ja ottamiaan kuvia rinnakkain. Yhteys oli ilmeinen. Vasta myöhemmin hän sai selville, kuinka Montell-Saanion ensimmäinen puoliso, valokuvaaja Matti Saanio (1925–2006) oli ottanut aikanaan samantyyppisiä kuvia Lapin raanuista.

Kuva: Marcel Köppe / Havremagasinet.

Ranskassa tuolloin asunut Juopperi lähti suomalaisille kirpputoreille etsimään valokuvilleen sopivia raanuja pareiksi, jotta niitä voisi esitellä yhdessä. Hän järkyttyi huomatessaan suomalaisten kirpputorien olevan täynnä vanhoja villaraanuja, joita myytiin pilkkahintaan. Juopperi kiinnostui ilmiöstä: ”Ajattelin, että nyt suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut jotain. Jotain, joka on ilmiönä käsittämätöntä ja kiinnostavaa. Halusin tutkia tuota ilmiötä ja nostaa sitä esille.”

Juopperi pohti ajatusta ja teoksensa muotoa kauan. Hän halusi työskennellä villaraanujen kanssa. Selvää oli, että hän ei halunnut kajota näihin perinnetekstiileihin esimerkiksi leikkaamalla tai tuhoamalla niitä. Esinettä pitäisi kunnioittaa.

”2010–2011 aloin miettimään laajemmin, miksi Suomessa toimitaan näin. Mitä arvostamme nykykulttuurinamme? Päädyin silloin ajatukseen, että monet Suomeen tulleet ihanteet tulivat itse asiassa Amerikasta. Sellaiset kuten ostoskeskukset ja lähiöt tai Suomessa nähtävät elokuvat ja radiokanavien musiikki. Kaikki tämä oli hyvin amerikkalaista. Jäljitin muutoksen kulttuurissamme tapahtuneen jossain 1960-luvun paikkeilla.”

Amerikka-oivalluksen myötä Juopperi pohti omaa perintöään, lapsuudessaan oppimaansa arvostustaan villaraanuja kohtaan sekä toisaalta kuvataiteilijan koulutuksen mukanaan tuomaa perintöä – kuten arvostusta amerikkalaisen 1960-luvun taiteen minimalismiin ja sen länsimaiselle nykytaiteelle jättämään perintöön.

”Ajattelin, että yhdistän tässä teoksessa nämä kaikki perinnöt: yhteyden Amerikkaan 1960-lukuun ja mummoni perintöön.”

Tätä kautta Juopperi löysi ”Perintö”-teokselleen muodon. Amerikkalaisen 1960-luvun minimalistisen taiteen kärkihahmon, kuvanveistäjä Tony Smithin veistoksen ”Die” muoto sai nyt palvella uutta teosta. Juopperin ”Perintö” on yhtäältä kunnianosoitus Smithille sekä toisaalta samalla problematisoi minimalismin suurmiehen teosta. Taiteilija on molemmissa tapauksissa etäännyttänyt itsensä varsinaisesta käsityöläisen prosessista: Juopperi on käyttänyt valmiiksi kudottuja tekstiilejä, Smithin kerrotaan tilanneen ”Die”-veistoksensa valmiina, puhelimitse.

”Ihmiset katsovat ”Perintö”-teosta helposti esineenä eivätkä ilmiönä. Haluan kuitenkin ennen kaikkea kuvata ilmiötä”, Juopperi toteaa ja kertoo, että juuri tämän takia hän päätti Havremagasinetin näyttelyssä jättää osan raanuista näyttelytilaan rullalle pinoihin, prosessinomaisesti. Tämän on tarkoitus korostaa ilmiötä.

Ja siinä se myös onnistuu.

Kuva: Marcel Köppe / Havremagasinet.

Ihmisen kokoinen raanu

Raanu on alkujaan makuualusta, sillä on ihmisen mitat. Eri saamelaisryhmien kulttuureissa villaraanulla on ollut merkittävä arvo, ja sitä on käytetty muun muassa kodan päällä louteena sekä reessä ja veneessä peitteenä. Villaraanuihin tiivistyy paljon hiljaista visuaalista kulttuuria ja materiaalista tietoa, jota esine pitää sisällään. Usein tämänkaltainen tieto liittyy naisten käsityönä pidettyyn kulttuuriperintöön ja on tällä tavoin ollut vahvasti sukupuolittunutta – ja unohdettua – historiaa.

Ruotsin Bodenissa tänä kesänä ”Perintö”-teosta installoidessaan Elina Juopperi kertoi ymmärtäneensä ensimmäistä kertaa konkreettisesti villaraanun olevan paljon vanhempi kuin pohjoisten maiden ja valtakuntien rajat ovat. Kyseessä ei ole yksinomaan Pohjois-Suomessa, -Ruotsissa, -Norjassa tai saamelaisissa kulttuureissa esiintynyt perinnetekstiili, vaan osa koko tämän alueen yhteistä kulttuuriperintöä.

Elina Juopperin ”Perintöä” on esitelty Suomessa useassa näyttelyssä, mutta teoksen prosessi on edelleen kesken. Kuutio ei ole valmis. Juopperi on saanut vuosien aikana lukuisia lahjoituksia yksityisiltä henkilöiltä, jotka ovat halunneet luovuttaa villaraanunsa osaksi teosta. Lahjoittajien nimet Juopperi on kaivertanut installaation mukana ripustettavaan laattaan.

”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto. Näiden raanujen lahjoittavat ovat myös osa tätä teosta.”

Nyt yli kymmenen vuotta teoksen kanssa työskenneltyään Juopperi kertoo huomanneensa muutoksia yhteiskunnassa. Raanuja arvostetaan nyt enemmän, eikä niitä enää löydy kirpputoreilta muutamalla eurolla. Tästä muutoksesta kunniaa saa antaa Juopperille: kunnianhimoinen taideprojekti on saanut vuosien aikana mukavasti mediahuomiota, ja ihmiset ottavat taiteilijaan edelleen yhteyttä kuultuaan villaraanujen keräysprojektista.

Lapin raanu -käsitteen luonut Elsa Montell sai Milanon triennaalin hopeamitalin vuonna 1957 ”Kaamos”-raanullaan. Raanuista ei kuitenkaan juurikaan kuule puhuttavan, kun kerrotaan menestystarinoita Finnish Designista. Elsa Montell-Saanio on Elina Juopperille myös jonkinlainen esikuva: tämä osoitti omalla työllään, kuinka yhden ihmisen teoilla voi olla kauaskantoinen vaikutus.

Myös Juopperin työn voi nähdä näin. Kun ”Perintö” on joskus tulevaisuudessa valmis, se on paljon painavampi kuin Tony Smithin teräskuutio. Kuuteen jalkaan, ihmiskehon ideaaleihin mittasuhteisiin saa mahtumaan paljon: kokonaisen kulttuurin, hetkellisesti unohdetun tiedon, joka on kuitenkin koko ajan aivan lähellä: sormenpäissämme.

Kuva: Marcel Köppe / Havremagasinet.
Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.

Kannessa: Vulnerability

Kannessa 2-3/2024

Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]