Nykyaikaa etsimässä

M. A. Numminen: Helsinkiin. Opiskelija Juho Niityn sivistyshankkeet 1960–1964.
589 s. Aviador 2020.

Mauri Anteron muistamisen proustilaisuus alkaa minuutintarkasti. Juho Niitty lähtee kotikylästään Helsinkiin linja-autolla tasan kello 7.45. Vuosi on 1960, päivä 1. syyskuuta. Niityllä, Nummisen ilmeisellä alter egolla, siintää ylväs päämäärä tulla sivistyneeksi ja moderniksi ihmiseksi, hengen temppelinä Helsingin yliopisto.

Pian ilmenee, että kirjailija jatkaa kadonneen ajan etsintää Proustina etenkin elämänsä tarkoitukseksi nousseiden musiikkielämysten kuvauksessaan. Ne osoittautuvat niin perusteellisiksi, että hänellä täytynee olla dokumentit piirongin laatikossa.

1960-luvun Suomi näyttäytyy analogisena antiikin historian jaksolle, jolloin siirryttiin myytistä logokseen, homeerisesta jumalhämärästä filosofiaan. Vastaavasti puoliagraarinen kirkonkylä-Suomi vauhdilla kaupunkilaistui ja uudenaikaistui. Ajan peilikuvana romaanin päähenkilö aloitti myös siirtymän maaseutuidyllin yhtenäiskulttuurista tähän urbaanin diskurssin maailmaan.

Niityn sivistysprojektiin tarjoutuikin rutkasti virikkeitä, sillä 1960-luvun alkumetreillä Helsinkiin rantautui monenlaisia modernismin kotkotuksia. Konservatiivisuuden kotipesänä sen sijaan möllötti kunnianarvoisa yliopisto, jossa uusien opiskelijoiden piti käydä kumartamassa rehtori Linkomiestä juhlatamineissa. Mutta Niitty ei antanut ikiaikaisten muumioiden kahlita aivoituksiaan. Hänen mielisanansa oli “moderni”, jota myös Olavi Paavolainen yhtenään mantranaan hoki.

Nummisen päähenkilön asetelma vertautuukin tilanteeseen, jolloin Paavolaisen pamfletti Nykyaikaa etsimässä näki päivän valon. Tuolloin toukokuulla 1929 Lapuanliike jo liikehti. Myös 60-luvun alkuun lankesi taantumuksen varjo. Niityn jakeluun ei mennyt, kuinka junttikonservatiivit kielsivät kirjoja. Myklen Laulu punaisesta rubiinista ja Millerin Kravun kääntöpiiri heitettiin nuotioon natsimalliin.

Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle. Ensinnä kulttuurikumouksellisen merkkejä ilmeneekin ylioppilaamme ulkoisessa habituksessa.

Myötätuulta estraditaiteilijan uralle puhaltaa pääsy kulttuuriradikaalien piireihin. Claes Anderssonin kotona pidetyissä juhlissa Niitty tutustuu Peter von Baghiin, Kalle Holmbergiin ja Kaj Chydeniukseen. Niitty esittää Andersonin kanssa jazz-improvisaation à la Quincy Jones, ja kriittisen yleisön suopea vastaanotto tekee terää maalaispojan itsetunnolle.

Vauhdilla Niitystä siunautuukin ennen muuta musiikki-ihminen. Kun Pekka Gronow analysoi kunnioittavasti The Sounds -yhtyeen “Emmaa”, Niitylle juttu merkitsee “musiikkisosiologista vallankumousta”. Hän myös allekirjoittaa Kari Rydmanin heiton, jonka mukaan “hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia”.

Lähes kaikkien aineiden opiskelijana Niitty löytää yhteisen sävelen jopa Pekka Kuusen kulttiteoksen 60-luvun sosiaalipolitiikan ja iskelmän väliltä. Tosin Niitty ei ole sydämestään iskelmädiggari mutta laskelmoi, että iskelmällä voi härnätä porvaria ja edistää kaikkinaista uudenaikaistamista. Sivistysritarimme salarakkaita ovat Richard Wagnerin oopperat. Wagner vie Niittyä kuin kuoriämpäriä, mutta tästä paheesta hän ymmärtää pitää turpansa rullalla radikaalipiireissä.

Välit tyttöystäväänkin väljähtyvät, kun tämä ei älyä haltioitua Kansallisoopperassa Tannhäuser-esityksestä. Wagner-hulluna Niitty sen sijaan ajautuu sukupuoliyhdyntään saksattaren kanssa, koska tämä on lapsesta saakka ravannut Bayreuthin Wagner-kekkereillä.

Ristiriitaista konservatiivis-klassisen wagnerismin kanssa on, että punaradikalisoituva päähenkilömme alkaa muilta osin muistuttaa suomalaisen laulutaiteen avantgardistia Mauri Antero Nummista. Eteläsuomalaisen osakunnan tilaisuudessa hän esittää luomuksensa “Aggash”, jossa raitiovaunu kirskuu, varikset kraakkuu, Hitler, Stalin ja Churchill puhuu, joku viilaa ja höylää. Tämän nauhoitetun säestyksensä päälle Niitty mumisee, jodlaa, kurklaa ja laulaa livenä. Ei ihme, että muutamat klassikkotosikot ottavat kierroksia – Wagner olisi saanut sydänkohtauksen – ja poistuvat paikalta huhuillen perään: eikö tämän pitänyt olla kulttuuritilaisuus?

Tässä jännitteisessä Wagner-jumaloinnissaan, vastakulttuurin airueena mellastaessaan ja Helsingin akateemista “pysähtyneistöä” äimänkäkeistäessään Niitty soveltaa Sokrateen elenkhokseksi tunnistettavaa älyllisen kumoamisen tuottamaa hämmennyksen dialektiikkaa. Mutta kuten Helsinkiin todistaa, M. A. Numminen ymmärtää mainiosti, ettei korkeatasoista undergroudia synny ilman syvällistä klassista sivistystä.

Taidepalkintopuhe

Paperilehdestä

Julkaisemme Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidepalkinnon 24.11.2021 vastaanottaneen Jukka Takalon palkintopuheen Suomen syntymäpäivänä 6.12. sekä painetussa lehdessä 6/2021.

Kaltio – Kirja-arvio

Pelon liberalismi ja populismi 2020-luvulla

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.

La Dolce Vita

Paperilehdestä 5/2021

Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.