Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko. Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuhelua. 278 s. Väyläkirjat 2022.
Kuopion vuonna 1939 uudelleen perustetun hiippakunnan seitsemän piispaa ovat olleet ahkeria kirjoittajia. Ensimmäinen piispa Eino Sormunen (1893–1972) lienee Suomen eniten julkaissut piispa, sillä hän kirjoitti kymmeniä kirjoja, niin teologisia tutkimuksia ja populaariteoksia luterilaisuudesta kuin kirkollista ja hartaudellista kirjallisuuttakin. Erityisen paljon hän käsitteli kulttuurielämän ilmiöitä ja julkaisi jopa kuusi näytelmää.
Vahvaa kirjallista perinnettä jatkaa myös nykyinen piispa Jari Jolkkonen (s. 1970) teologisella esseekokoelmallaan Ymmärrystä etsivä usko, jossa hän pohtii kristillistä ihmiskuvaa, uskon ja politiikan suhdetta sekä spiritualiteettia. Tekstit ovat syntyneet niiden kymmenen vuoden aikana, jotka hän on toiminut piispana.
Jolkkonen lähtee liikkeelle tarkastelemalla kristinuskoa ja ihmiskuvaa. Elämänkatsomukselliset kysymykset nousevat juurevasti esiin uskonnon ja terveyden suhteessa sekä uskon, tieteen ja uusateismin haasteissa kristinuskolle. Tematiikka on monisyistä, ja siksi Jolkkonen tarkastelee huolellisesti eri vaihtoehtoja olematta kovin ehdoton. Usko tukee kokonaisvaltaisesti ihmisen terveyttä, mutta ahdas uskonnollisuus voi olla myös sairastuttavaa. Tätä puolta olisi voinut avata hieman enemmänkin, kun aihetta on meillä viime vuosina käsitelty railakkaasti kaunokirjallisuudessakin.
Kirkon uskon ja tieteellisen maailmankuvan vuoropuhelu on maltillisen kunnioittavaa. On hyvä, että Jolkkonen käy tätä keskustelua, sillä se antaa eväitä laajempaan hahmottamiseen niin ihmiskuvan kuin koko kulttuurin kannalta. Luterilaisuus arvostaa tiedettä ja tutkimusta mutta tunnistaa samalla niiden rajallisuuden. Se, mikä tänään on relevanttia, voi uusien tutkimusten valossa olla vanhentunutta. Usko elää maailman keskellä, mutta ei kilpaile järjen kanssa.
Uusateismi haastaa kristillistä uskoa tavoitteenaan heikentää sen merkitystä yhteiskunnassa ja elämässä. Vastakkain asettuvat naturalistinen ja uskonnollinen maailmankatsomus. Uskontokritiikkiä on Jolkkosen mukaan kuunneltava herkällä korvalla, mutta samalla pitää myös puolustaa uskonnon roolia: ”Jos uskonto suljetaan julkisen elämän ja keskustelun ulkopuolelle, se muuttuu idiosynkraattiseksi, suljetun sisäryhmän koodikieleksi, ja mahdollisesti radikalisoituu.”
Toisessa osastossa Jolkkonen keskittyy kristinuskon ja politiikan suhteisiin. Analogia kirkkoisä Augustinuksesta (354–430) kuljettaa halki vuosisatojen vallankäytön kritiikistä esivallan välttämättömyyteen. Valta hyvällä tavalla kietoutuu viimein Jumalaan. Puoluepolittisesti kirkko on sitoutumaton, mutta Jolkkonen painottaa kirkon arvostavan ”kaikkia puolueita ja poliitikkoja, jotka pyrkivät hyväksyttävin keinoin ja demokraattisin periaattein rakentamaan yhteistä hyvää.”
Kolmas osasto painottuu hengellisyyteen, uskoon ja Jumala-yhteyteen. Ensimmäisenä musiikkiterapeuttina Jolkkonen ylistää Martti Lutheria, joka virsiensä kautta saattoi viedä reformaation ilosanomaa tehokkaasti eteenpäin. Laveasti musiikki ja virret antavat tilaa tunteille ja sytyttävät sydämeen ilon.
Teologisesti kokoelma on väkevä ja argumentointi perusteellista systemaatikon työtä. Vaikka joihinkin teemoihin on ajallista etäisyyttä useampi vuosi, ne ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa.
Jolkkonen on juoheva kirjoittaja, mutta paikoitellen tekstiä olisi voinut hioa populaarimmaksi. Välillä hän lempeästi polemisoi, mutta asettuu reilusti kuuntelemaan myös toisinajattelijoita. Tällaista avarakatseista ja kuuntelevaa vuoropuhelua soisi olevan kosolti enemmän maailmassa, jossa vihapuhe ja polarisoituminen nähdään suorastaan hyveinä. Joissain kohdin on toistoa ja samojen teemojen uudelleen nostoa. Summum bonumia, korkeinta hyvää kun tulisi aina tavoitella. Siellä täällä pilkahtelee vähäeleinen huumori, jota olisi voinut olla enemmänkin tekstiä ryydittämässä.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
