Lavatanssien pyörteissä
Henna Karppinen-Kummunmäki: Lavatanssien hurma. Keinu kanssani. SKS 2020.
Martti Linna: Tanssilavojen Suomi. Karisto 2020.
Lienee
sattumaa, että samaan aikaan ilmestyy kaksi tietopuolista teosta
lavatanssikulttuurista. Tietokirjailija ja kulttuurihistorioitsija
Henna Karppinen-Kummunmäki on
kirjoittanut vauhdikkaan Lavatanssien
hurma -teoksen lavatanssin historiasta,
yritystoiminnasta ja talkoilusta tuoden näkökulman tähän päivään.
Hän on intohimoinen lavatanssin harrastaja, joten oma kokemus
välittyy tekstissä vahvalla tavalla.
Tanssilavojen
Suomen kirjoittanut toimittaja ja
kirjailija Martti Linna on
myös aktiivinen lavatanssiharrastaja. Hän on kiertänyt
tanssilavoja kamera ja kynä kädessä mutta tutustunut myös
lavakulttuurin historiaan. Lopputulos on raikas ja monipuolinen,
paljon tietoa sisältävä teos.
Lavatanssikulttuuri
on perisuomalainen ilmiö. Historia lähtee liikkeelle 1700-luvun
kylätansseista, mutta vasta 1920-luvulla kesälavoilla pidetyt
tanssit alkoivat yleistyä. Vanhat kotimaiset elokuvat ovat
ansiokkaasti tallentaneet jälkipolville lavatanssien viehkeyttä ja
taianomaista tunnelmaa.
Maaseudun
ja kaupunkien tanssimahdollisuudet poikkesivat toisistaan, kun
kaupungeissa päästiin tanssimaan ravintoloissa. Maaseudulla
rakennettiin vilkkaasti seurantaloja, joissa iltamien lisukkeena
saatiin tanssia. Iltamista vastasivat urheiluseurat,
työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja vapaapalokunnat. Sekä
Karppinen-Kummunmäki että Linna ammentavat samoista lähtökohdista
eikä alkuvaiheiden selvittelyssä ole juurikaan painotuseroja.
Karppinen-Kummunmäki
rakentaa teoksensa erilaisten ilmiöiden varaan – muun muassa
lavatanssin etikettiin ja pukeutumiseen –, kun Linna puolestaan
kuljettaa tekstinsä kronologisesti sisällyttäen vuosikymmeniin
aikalaishistoriaa tanssikulttuurin perspektiivistä.
Karppinen-Kummunmäen ote on Linnaa viihteellisempi. Molemmat ovat
koonneet välipaloiksi laatikoihin tietoiskuja vaikkapa siitä, mistä
on hyvä tanssikappale tehty tai millainen on kansallissoitin
harmonikka. Siinä missä Linna listaa eri vuosikymmenten
tanssiklassikkoja, Karppinen-Kummunmäki luetteloi joiltain vuosilta
soitetuinta iskelmämusiikkia. Häneltä olisi toivonut laajempaa
repertuaaria niin musiikillisesti kuin ajallisestikin.
Lavatanssien
kulta-aikaa kesti 1950-luvulta 1960-luvun lopulle. Tuolloin
tanssilavoja oli maassamme yli tuhat. Avolavat olivat yksinkertaisia,
joissa usein katos oli vain soittajille. 1950-luvun loppupuolella
ryhdyttiin rakentamaan suurlavoja, jotka olivat katettuja ja
sijaitsivat pääteiden varsilla, koska autokannan lisääntyessä
voitiin tulla lavalle pitkienkin matkojen päästä. Tanssikausi
kesti yleensä vapusta syyskuun alkupuolelle.
Karppinen-Kummunmäen
teos on käytännönläheinen ja toimii käsikirjana
lavatanssiharrastajille. Linna taas avaa laajoja kaaria lavatanssin
kautta myös muuhun yhteiskuntaan ja pureutuu näin syvemmälle
muihinkin ilmiöihin, mutta tekee sen lavatanssin kautta taitavalla
tavalla.
Yhteiskunnan
murros ja väen muuttaminen kaupunkeihin sekä Ruotsiin 1960- ja
1970-lukujen taitteessa merkitsi tanssilavojen tyhjentymistä. Nuoret
kuuntelivat rautalankaa ja rockia omissa paikoissaan. Lavakulttuuri
pulpahti uudelleen suosioon 1990-luvulla. Uusia lavoja rakennettiin
ja entisiä ehostettiin jopa suuriksi viihdekeskuksiksi. Tanssien
ohella niissä pidetään hyvin erilaisia tilaisuuksia.
Lavakulttuurilla haluttiin vahvistaa suomalaista omaleimaisuutta.
Suosion lisääntymiseen voi olla myös entisen lavatanssinuorison
ikääntyminen. Mutta myös nuorempi väki on löytänyt tiensä
lavatansseihin.
Karppinen-Kummunmäki
nostaa esiin artisteja ja orkestereita. 1950-luvulla tulivat lavoille
vahvasti naisartistit: Annikki Tähti,
Vieno Kekkonen,
Brita Koivunen ja
niin edelleen. Pääosin
Karppinen-Kummunmäki käsittelee muusikon arkea ja työtä. Myös
Linna esittelee legendaarisia yhtyeitä ja laveammin myös
tähtisolisteja. Yhtyeistä tunnetuin on Dallapé ja solisteista
Olavi Virta,
mutta Linna antaa laajemmankin kattauksen esiintyjärepertuaarista.
Lavatanssien
hurma on räyhäkkä teos, jossa on
runsaasti omakohtaista kokemusta mutta myös tietoa. Se on myös
visuaalisesti taiten rakennettu kokonaisuus, joka vie tunnelmasta
toiseen: kirja luo kaaria kotipirtin pesuvadin ääreltä raikkaaseen
kesäiltaan, johon sakeana tango soi, ja tanssijat vie kaikkiin
taivaisiin, joihin vain voi. Tanssilavojen
Suomi on rauhallisemmin hengittelevä
teos, jossa on hyviä välilevyjä, hieman huumoria ja paljon tietoa.
Kuvituksen osalta se on huomattavasti Lavatanssien
hurmaa monipuolisempi, sillä uusien
valokuvien lisäksi myös vanhoilla valokuvilla on tässä teoksessa
vahva panoksensa.
Makuasioista
voi näidenkin teosten äärellä kiistellä. Ja painotuksista.