
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Henna Karppinen-Kummunmäki: Lavatanssien hurma. Keinu kanssani. SKS 2020.
Martti Linna: Tanssilavojen Suomi. Karisto 2020.
Lienee sattumaa, että samaan aikaan ilmestyy kaksi tietopuolista teosta lavatanssikulttuurista. Tietokirjailija ja kulttuurihistorioitsija Henna Karppinen-Kummunmäki on kirjoittanut vauhdikkaan Lavatanssien hurma -teoksen lavatanssin historiasta, yritystoiminnasta ja talkoilusta tuoden näkökulman tähän päivään. Hän on intohimoinen lavatanssin harrastaja, joten oma kokemus välittyy tekstissä vahvalla tavalla.
Tanssilavojen Suomen kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Martti Linna on myös aktiivinen lavatanssiharrastaja. Hän on kiertänyt tanssilavoja kamera ja kynä kädessä mutta tutustunut myös lavakulttuurin historiaan. Lopputulos on raikas ja monipuolinen, paljon tietoa sisältävä teos.
Lavatanssikulttuuri on perisuomalainen ilmiö. Historia lähtee liikkeelle 1700-luvun kylätansseista, mutta vasta 1920-luvulla kesälavoilla pidetyt tanssit alkoivat yleistyä. Vanhat kotimaiset elokuvat ovat ansiokkaasti tallentaneet jälkipolville lavatanssien viehkeyttä ja taianomaista tunnelmaa.
Maaseudun ja kaupunkien tanssimahdollisuudet poikkesivat toisistaan, kun kaupungeissa päästiin tanssimaan ravintoloissa. Maaseudulla rakennettiin vilkkaasti seurantaloja, joissa iltamien lisukkeena saatiin tanssia. Iltamista vastasivat urheiluseurat, työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja vapaapalokunnat. Sekä Karppinen-Kummunmäki että Linna ammentavat samoista lähtökohdista eikä alkuvaiheiden selvittelyssä ole juurikaan painotuseroja.
Karppinen-Kummunmäki rakentaa teoksensa erilaisten ilmiöiden varaan – muun muassa lavatanssin etikettiin ja pukeutumiseen –, kun Linna puolestaan kuljettaa tekstinsä kronologisesti sisällyttäen vuosikymmeniin aikalaishistoriaa tanssikulttuurin perspektiivistä. Karppinen-Kummunmäen ote on Linnaa viihteellisempi. Molemmat ovat koonneet välipaloiksi laatikoihin tietoiskuja vaikkapa siitä, mistä on hyvä tanssikappale tehty tai millainen on kansallissoitin harmonikka. Siinä missä Linna listaa eri vuosikymmenten tanssiklassikkoja, Karppinen-Kummunmäki luetteloi joiltain vuosilta soitetuinta iskelmämusiikkia. Häneltä olisi toivonut laajempaa repertuaaria niin musiikillisesti kuin ajallisestikin.
Lavatanssien kulta-aikaa kesti 1950-luvulta 1960-luvun lopulle. Tuolloin tanssilavoja oli maassamme yli tuhat. Avolavat olivat yksinkertaisia, joissa usein katos oli vain soittajille. 1950-luvun loppupuolella ryhdyttiin rakentamaan suurlavoja, jotka olivat katettuja ja sijaitsivat pääteiden varsilla, koska autokannan lisääntyessä voitiin tulla lavalle pitkienkin matkojen päästä. Tanssikausi kesti yleensä vapusta syyskuun alkupuolelle.
Karppinen-Kummunmäen teos on käytännönläheinen ja toimii käsikirjana lavatanssiharrastajille. Linna taas avaa laajoja kaaria lavatanssin kautta myös muuhun yhteiskuntaan ja pureutuu näin syvemmälle muihinkin ilmiöihin, mutta tekee sen lavatanssin kautta taitavalla tavalla.
Yhteiskunnan murros ja väen muuttaminen kaupunkeihin sekä Ruotsiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa merkitsi tanssilavojen tyhjentymistä. Nuoret kuuntelivat rautalankaa ja rockia omissa paikoissaan. Lavakulttuuri pulpahti uudelleen suosioon 1990-luvulla. Uusia lavoja rakennettiin ja entisiä ehostettiin jopa suuriksi viihdekeskuksiksi. Tanssien ohella niissä pidetään hyvin erilaisia tilaisuuksia. Lavakulttuurilla haluttiin vahvistaa suomalaista omaleimaisuutta. Suosion lisääntymiseen voi olla myös entisen lavatanssinuorison ikääntyminen. Mutta myös nuorempi väki on löytänyt tiensä lavatansseihin.
Karppinen-Kummunmäki nostaa esiin artisteja ja orkestereita. 1950-luvulla tulivat lavoille vahvasti naisartistit: Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Brita Koivunen ja niin edelleen. Pääosin Karppinen-Kummunmäki käsittelee muusikon arkea ja työtä. Myös Linna esittelee legendaarisia yhtyeitä ja laveammin myös tähtisolisteja. Yhtyeistä tunnetuin on Dallapé ja solisteista Olavi Virta, mutta Linna antaa laajemmankin kattauksen esiintyjärepertuaarista.
Lavatanssien hurma on räyhäkkä teos, jossa on runsaasti omakohtaista kokemusta mutta myös tietoa. Se on myös visuaalisesti taiten rakennettu kokonaisuus, joka vie tunnelmasta toiseen: kirja luo kaaria kotipirtin pesuvadin ääreltä raikkaaseen kesäiltaan, johon sakeana tango soi, ja tanssijat vie kaikkiin taivaisiin, joihin vain voi. Tanssilavojen Suomi on rauhallisemmin hengittelevä teos, jossa on hyviä välilevyjä, hieman huumoria ja paljon tietoa. Kuvituksen osalta se on huomattavasti Lavatanssien hurmaa monipuolisempi, sillä uusien valokuvien lisäksi myös vanhoilla valokuvilla on tässä teoksessa vahva panoksensa.
Makuasioista voi näidenkin teosten äärellä kiistellä. Ja painotuksista.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Ensimmäinen meänkielellä totetutettu pitkä fiktioelokuva Valitut saa Suomen ensi-iltansa 21.3.2025. ”Aihevalinta on oiva, vaikka kerronta voisi olla napakampi”, kriitikkomme Matti A. Kemi toteaa.
Päätoimittaja on taas kirjoittanut yhden pääkirjoituksen. Hän kuvittelee olevansa optimistinen, mutta se ei ehkä välity.
Lehden 80-vuotisjuhlanumeron kansiteos on Janne Erkkilän ”Ehtymys”. Teoksen voi nähdä Taivalkosken Päätalokeskuksessa 23.4.–23.5.2025 Erkkilän näyttelyssä Protosynteesi 5.0.
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.
Pohjoisen kulttuuriorganisaatiot haastavat kulttuurin tekijöitä mukaan kuntavaalikampanjaan pohjoisen kulttuurin puolesta – lue lisää klikkaamalla!
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.