Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Maria Pettersson: Suomen historian jännät naiset. Selvännäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia. 597 s. Atena 2022.
Kautta aikojen suomalaiset naiset ovat vaikuttaneet politiikassa, kulttuurissa, sodassa, kaupassa ja monella muulla alalla vahvasti. Heidän roolistaan on historian saatossa kirjoitettu kuitenkin varsin vähän aina 1970-luvulle saakka, jolloin naisten historiaa alettiin tutkia perusteellisemmin. Pintaa raaputtamalla paljastui, että vuosisatojen aikana on vaikuttanut monia persoonallisia, vahvoja, erikoisia ja jänniä naisia, jotka ovat jättäneet riuskan jäljen maailman menoon.
Journalisti-lehden päätoimittaja ja historiaharrastaja Maria Pettersson (s.1984) on kirjoittanut teoksen Suomen historian jännät naiset, jossa hän marssittaa framille laajan kirjon naisia, jotka olivat hyväsydämisiä, pahansisuisia, auttavia ja itsekkäitä. Mukana on seikkailijattaria ja rikollisia, taiteilijoita ja hovin liehittelijöitä, sotilaita ja aktivisteja, uranaisia ja hengen naisia. Siis naisia joka lähtöön!
Elvira Bono (1893–1973) oli italialaiseen Bonon sirkussukuun syntynyt trapetsitaiteilija, tarkka-ampuja ja näyttelijätär. Hän oli monilahjakkuus, joka avioitui 16-vuotiaana taidemaalari Jalmari Ruokokosken kanssa. Liitto jäi lyhyeksi, ja Bono lähti heimosotaretkelle Petsamoon. Retki meni Bonon osalta vihollisen ylivoiman alla penkin alle. Bono viehtyi Lappiin ja hän työskenteli tulkkina ja kokkina metsä- ja kultatyömailla. Värikäs ja toimelias Bono kuoli 80-vuotiaana ja on haudattu Rovaniemelle.
Kuvataiteilijoista yksi originelleimmista oli Meri Genetz (1885–1943), joka keskusteli henkien kanssa, söi kärpässieniä ja keräsi ympärilleen laitapuolen kulkijat sekä astrologit. Pariisin taiteilijapiireissä hän oli kuin kotonaan. Taidetta syntyi ja elämä oli yhtä juhlaa – mutta myös murheenlaaksoa, kun puoliso kuoli ja poika kaatui talvisodassa. Kuolemansa jälkeen räväkän taiteilijattaren teokset vaipuivat unholaan, kunnes 1980 hänen muistonäyttelynsä toi ne jälleen ihmisten tietoisuuteen.
Hovin liepeillä niin idässä kuin lännessä on useampikin nainen päässyt kurkistamaan kuningas- ja keisariperheiden elämään aina 1500-luvulta lähtien. Naisista löytyy myös sotilaita ja aktivisteja sekä punaisten että valkoisten puolelta. Pettersson esittelee myös ensimmäiset kansanedustajanaiset, joita oli useista puolueista. He olivat vahvoja tahtonaisia, joista monet perustivat naisten oikeuksia ja tasavertaisuutta ajavia yhdistyksiä.
Uranaisista Pettersson nostaa niin oman alansa uranuurtajia kuten Alma Söderhjelmin (1870–1949), joka oli Suomen ensimmäinen naisprofessori, kuin bisnesnaisia teollisuuspamppu ja kansanedustaja Vera Hjeltin (1857–1947) tapaan. Hengen naisia on ollut myös sangen kirjava joukko: okkultisteja, selvännäkijöitä, parantajia, noituutta harjoittaneita, näkyjen näkijöitä ja uskonnollisia johtajia.
Pettersson kuvaa antaumuksella kunkin naisen taustaa, ympäristöä ja aikaa, jossa he elivät. Joskus hän eksyy turhankin pikkutarkasti kuvailemaan henkilön elämää kronologisessa järjestyksessä. Monissa kohdin vähempikin olisi riittänyt tuomaan kaikkein keskeisimmän henkilön elämäntyöstä. Kyllä tämä teos pienestä historian kertauskurssistakin käy, mutta ennen muuta teos tarjoaa maukkaita henkilökuvia väliin hersyvän huumorin kera.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.