Valehteleminen on helppoa, mutta fiktion luominen vaikeaa.
Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras. 345 s. WSOY 2022.
Akseli Heikkilän romaani Hiljainen vieras tarkastelee taiteellista luovuutta. Se rinnastuu raskauteen; teoksen maailmassa konkreettisestikin, kun minäkertoja Oona on kirjailija ja odottaa lasta. Toimittajapuolison kanssa keskustellaan luovuudesta, mutta eroottisesti suhde on väljähtynyt. Lapsen sikiäminen kohdussa on ihmeellinen asia. Mutta myös pelottava, koska siihen liittyy keskenmenon mahdollisuus. Odotusaika ja kirjan kypsyttely kirjailijan mielessä ja mielikuvituksessa risteytyvät.
Taiteellinen luovuus on sekin eräänlaista raskautta, kantoaikaa, joten taideteoksen synty vertautuu lapsen synnytykseen. Luovuutta ja erityisesti kirjailijan työtä on yritetty hahmottaa kehityspsykologisin tai psykoanalyyttisin termein. On puhuttu oraalisesta ja anaalisesta tavasta kirjoittaa; kirjailijapersoonallisuutta on kuvailtu sadistiseksi tai masokistiseksi.
Keskenmeno on sikiön kuolema. Kuolema oli rajusti esillä jo Heikkilän traagisessa esikoisromaanissa Veteen syntyneet (2019). Uusimmassa teoksessa kuolema on kuin kiusaaja tai kutsumaton vieras, joka näyttäytyy milloin missäkin hahmossa, kuten muistoina kertojan veljen kuolemasta lapsena liikenneonnettomuudessa. Siihen liittyy syyllisyyden ja syyllistämisen tunteita. Oona kirjoittaa tekeillä olevaan teokseensa kuolleesta veljestään. Nämä osuudet ovat fragmentteina Heikkilän syvälle luotaavassa romaanissa.
Elisabet ilmestyy tarinan näyttämölle kuin tyhjästä. Hän hahmottuu kuoleman viestintuojaksi, joka herättää ensin lähinnä kammoa. Elisabet on ulkonäöltäänkin kuin kuoleman enkeli: mustat hiukset, mustat kynnet, musta silmämeikki, musta puku. Kutsumaton vieras on kuoleman, sairauden tai onnettomuuden metafora, niin kuin monissa sennimisissä taide- ja muissa teoksissa. Elisabet toteaa Oonan kiinnittävän huomiota kuolemaan.
Oonan sukunimi on Hautajärvi. Järven voi nähdä vetenä viittaavan lapsiveteen, toisaalta hukkumiseen. Lapsivesi implikoituu uuden elämän syntyyn mutta Hautajärvi-nimen kanssa kuolemaan. Järvi on monen hauta, ja hautuumaita on järven keskellä saarissa tai rannoilla. Romaanin tapahtumapaikka Kiviniemi viittaa sekin vesielementtiin ja vesimaisemaan. Vesi on elämälle välttämätön, mutta kivi on elotonta luontoa. Museokin assosioituu hautaan.
Elisabetin ja Oonan keskustelut siirtyvät Oonan tekeillä olevaan kirjaan ja ne katkelmina Heikkilän romaaniin. Oona miettii, miksi valehteleminen eli epätoden puhuminen on helppoa mutta epätoden eli fiktion luominen vaikeaa. On muistettava, että fiktio-sana tulee väärentämistä ja kuvittelua merkitsevästä verbistä. Onko taide totta vai todenkaltaista? Oonan puoliso on epäilevän apostolin kaima, Tuomas.
Kun Oona on julkaissut kirjan, hänen kokemuksensa on, että mediaa ei kiinnosta kirja vaan kirjailija, hänen historiansa ja henkilökohtainen elämänsä teoksen taustana.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
