
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Backmann & Hoderoff: Hirttämättömät. 90 min. Ensi-ilta 24.5.2023. K-7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Andrei Alén Spede Pasasen elokuvan (1971) pohjalta.
Rooleissa Andrei Alén, Aku Hirviniemi, Ona Huczkowski, Kari Hietalahti, Hannele Lauri, Deogracias Masomi, Ada Laine, Bárbaro el Urbano Vargas, Lydia Ofi Teresia, Janne Kataja, Kelet.
Uusintaversioinnit ovat elokuvamaailman vakiotavaraa. Parhaimmillaan uusi filmatisointi voi perustellusti tuoda uusia näkökulmia sekä kerronnallisia tasoja alkuperäisen teoksen rinnalle. Pahimmillaan taas voidaan puhua sellaisesta uudelleenlämmitetystä esityksestä, joka herättää lähinnä kysymyksiä. Hirttämättömien parissa täytyy siis tehdä kysymys.
Miksi?
Vastaus tähän on jollain tapaa mahdollista löytää tai olla löytävinään. Spede Pasasen ja Vesa Matti-Loirin alkuperäinen Hirttämättömät-ohjaus vuodelta 1971 tarjoaa jonkinlaisen hiekkakuoppa-alustan oman kerronnallisen otteen vaatimuksille. Valitettavasti uusintaversion perussapluunan päälle liimatut nykyajan ilmentymät tuntuvat vain päälle liimatuilta lappusilta: ne yksinkertaisesti tuntuvat olevan väärässä elokuvassa. Millekään syventymiselle ei ole jätetty liikaa aikaa.
Väärässä elokuvassa tuntuu myös olevan Speedy Gonzalesia näyttelevä Ona Huczkowski, jonka roolityö on joka tapauksessa elokuvan kestävintä antia. Hän on ylivoimainen verrattuna Aku Hirviniemen karmeaan ylinäyttelyyn Yksinäisenä ratsastajana tai ohjaaja Andrei Alénin itsensä tulkitsemaan Tontoon. Hirviniemen yleinen mölinä Loiri-imitaatioineen on tuskastuttavaa katsottavaa, ja se vie valitettavasti särmää myös muilta näyttelijöiltä.
On vaikea nähdä elokuvan potentiaalista kohdeyleisöä. Koko perheen elokuvana se ei ole tarpeeksi absurdi saati räväkkä aikuiseen makuun ja lapsiyleisölle se voi olla käsittämätön häröily, joka on liian pitkä. Tämän vuoksi monet elokuvan lupaavat ainekset jäävät puolitiehen ja valuvat kuin hiekka kuoppaan. Visuaalisesti ollaan kyllä uskottavien hiekkakuoppien äärellä, ja musiikillisesti saavutetaan edes etäisesti enniomorriconemaisia tunnelmointeja.
Tarinan pohja on kaikesta huolimatta lännenelokuvaparodia. Siksi sen venyttäminen tulevaisuuskuvitelmaksi ei ole kestävä ratkaisu. Jossain toisessa miljöössä ja rakenteessa elokuva voisi toimiakin dystopiakuvauksena. Nyt Hirttämättömät hirttää kiinni.
Matalamielisiksi ei ainakaan voi elokuvan tekijöitä moittia. Jo alussa oleva kepeä kuitti elokuvasäätiön suuntaan on stetsoninnosto alkuperäisille soramontun kiertäjille. Ohjaaja Alén on myös todennut elokuvan tiedotteessa: ”En ole eläessäni nauranut niin paljon kuin Hirttämättömät-elokuvaa tehdessä. Tämän kokemuksen jälkeen uskoisin eläväni ainakin satavuotiaaksi.”
Elokuva on lisäksi tehty hiilineutraalisti eettisiä ja vastuullisia valintoja vaalien yhteistyössä suomalaisen Compensate-säätiön kanssa. Näinä aikoina tällaiset ratkaisut ovat hienoja asioita. Vastuullisia valintoja kannattaisi tehdä myös jatkossa käsikirjoituksen, tarinan ja yleisen elokuvallisen kerronnan kanssa. Elokuvan lopussa on olemassa jonkinlainen lupaus jatko-osasta, mutta mikäli sellainen tehdään, toivoisi tekijäin riemun tarttuvan silloin myös katsojaan.
Nykyisinä someskandaalien aikana elokuvan valttina saattaa olla kansan syvien rivien
tuohtumuksen kautta syntynyt kohu. Internetin keskustelupalstoilla Hirttämättömät on jo hyvissä ajoin leimattu muun muassa ”poliittisesti korrektiksi woke-versioksi”. Speden tuotanto on monille pyhäinjäännösten asemassa heti Kari Suomalaisen pilakuvien jälkeen.
Toivottavasti sosiaalisen median preeria ei repeä täysin liitoksistaan tämän audiovisuaalisen rodeon edessä. Ainakin elokuva saa varmasti kirjavan määrän erilaisia kritiikkejä niin lehdissä kuin elokuvaharrastajien blogeissa. Lyhykäisen näppärä twitter-arvio voisi olla: ”Hirttämättömät = Sietämättömät.”
Mutta ehkä me heikinheimot emme vain ymmärrä.
Miksi(köhän)?
Hola hola coca-cola!
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.