Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Backmann & Hoderoff: Hirttämättömät. 90 min. Ensi-ilta 24.5.2023. K-7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Andrei Alén Spede Pasasen elokuvan (1971) pohjalta.
Rooleissa Andrei Alén, Aku Hirviniemi, Ona Huczkowski, Kari Hietalahti, Hannele Lauri, Deogracias Masomi, Ada Laine, Bárbaro el Urbano Vargas, Lydia Ofi Teresia, Janne Kataja, Kelet.
Uusintaversioinnit ovat elokuvamaailman vakiotavaraa. Parhaimmillaan uusi filmatisointi voi perustellusti tuoda uusia näkökulmia sekä kerronnallisia tasoja alkuperäisen teoksen rinnalle. Pahimmillaan taas voidaan puhua sellaisesta uudelleenlämmitetystä esityksestä, joka herättää lähinnä kysymyksiä. Hirttämättömien parissa täytyy siis tehdä kysymys.
Miksi?
Vastaus tähän on jollain tapaa mahdollista löytää tai olla löytävinään. Spede Pasasen ja Vesa Matti-Loirin alkuperäinen Hirttämättömät-ohjaus vuodelta 1971 tarjoaa jonkinlaisen hiekkakuoppa-alustan oman kerronnallisen otteen vaatimuksille. Valitettavasti uusintaversion perussapluunan päälle liimatut nykyajan ilmentymät tuntuvat vain päälle liimatuilta lappusilta: ne yksinkertaisesti tuntuvat olevan väärässä elokuvassa. Millekään syventymiselle ei ole jätetty liikaa aikaa.
Väärässä elokuvassa tuntuu myös olevan Speedy Gonzalesia näyttelevä Ona Huczkowski, jonka roolityö on joka tapauksessa elokuvan kestävintä antia. Hän on ylivoimainen verrattuna Aku Hirviniemen karmeaan ylinäyttelyyn Yksinäisenä ratsastajana tai ohjaaja Andrei Alénin itsensä tulkitsemaan Tontoon. Hirviniemen yleinen mölinä Loiri-imitaatioineen on tuskastuttavaa katsottavaa, ja se vie valitettavasti särmää myös muilta näyttelijöiltä.
On vaikea nähdä elokuvan potentiaalista kohdeyleisöä. Koko perheen elokuvana se ei ole tarpeeksi absurdi saati räväkkä aikuiseen makuun ja lapsiyleisölle se voi olla käsittämätön häröily, joka on liian pitkä. Tämän vuoksi monet elokuvan lupaavat ainekset jäävät puolitiehen ja valuvat kuin hiekka kuoppaan. Visuaalisesti ollaan kyllä uskottavien hiekkakuoppien äärellä, ja musiikillisesti saavutetaan edes etäisesti enniomorriconemaisia tunnelmointeja.
Tarinan pohja on kaikesta huolimatta lännenelokuvaparodia. Siksi sen venyttäminen tulevaisuuskuvitelmaksi ei ole kestävä ratkaisu. Jossain toisessa miljöössä ja rakenteessa elokuva voisi toimiakin dystopiakuvauksena. Nyt Hirttämättömät hirttää kiinni.
Matalamielisiksi ei ainakaan voi elokuvan tekijöitä moittia. Jo alussa oleva kepeä kuitti elokuvasäätiön suuntaan on stetsoninnosto alkuperäisille soramontun kiertäjille. Ohjaaja Alén on myös todennut elokuvan tiedotteessa: ”En ole eläessäni nauranut niin paljon kuin Hirttämättömät-elokuvaa tehdessä. Tämän kokemuksen jälkeen uskoisin eläväni ainakin satavuotiaaksi.”
Elokuva on lisäksi tehty hiilineutraalisti eettisiä ja vastuullisia valintoja vaalien yhteistyössä suomalaisen Compensate-säätiön kanssa. Näinä aikoina tällaiset ratkaisut ovat hienoja asioita. Vastuullisia valintoja kannattaisi tehdä myös jatkossa käsikirjoituksen, tarinan ja yleisen elokuvallisen kerronnan kanssa. Elokuvan lopussa on olemassa jonkinlainen lupaus jatko-osasta, mutta mikäli sellainen tehdään, toivoisi tekijäin riemun tarttuvan silloin myös katsojaan.
Nykyisinä someskandaalien aikana elokuvan valttina saattaa olla kansan syvien rivien
tuohtumuksen kautta syntynyt kohu. Internetin keskustelupalstoilla Hirttämättömät on jo hyvissä ajoin leimattu muun muassa ”poliittisesti korrektiksi woke-versioksi”. Speden tuotanto on monille pyhäinjäännösten asemassa heti Kari Suomalaisen pilakuvien jälkeen.
Toivottavasti sosiaalisen median preeria ei repeä täysin liitoksistaan tämän audiovisuaalisen rodeon edessä. Ainakin elokuva saa varmasti kirjavan määrän erilaisia kritiikkejä niin lehdissä kuin elokuvaharrastajien blogeissa. Lyhykäisen näppärä twitter-arvio voisi olla: ”Hirttämättömät = Sietämättömät.”
Mutta ehkä me heikinheimot emme vain ymmärrä.
Miksi(köhän)?
Hola hola coca-cola!
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh […]
Sääʹm lie pleässjam Eurooppâst takainalla tobddum paar- da joukktaaʹnsid 1800-lååǥǥ mâʹŋŋbeäʹl rääʹjest. Sij pleässjemkulttuurâst lie määŋg seämmanallšemvuõđ kaʹrjjlaž da tâʹvvruõššlaž […]
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”