Tämän Kenen luonto? -hankkeen näyttelyjulkaisuna toimivan Kaltion kansiteos on Sanna Kanniston valokuva ”Poecile montanus 2”, jossa hömötiainen on laskeutumassa oksalle. Hankkeen näyttelykiertueen avaus siirtyi pandemian takia viime vuoden elokuusta tähän kevääseen ja Oulusta Jyväskylään, missä näyttely käynnistyy 26.3. Oulussa se nähdään 4.9.–3.10.
Taiteen edistämiskeskuksen ja alueellisten valokuvakeskusten yhteishankkeen esittelee meille valokuvataiteen läänintaiteilija Marko Hämäläinen.
Muutama vuosi sitten Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilijat Jenni Latva ja Harri Heinonen saivat idean luonnon valokuvaamisen moniäänisestä projektista, jossa eri tahojen ajatukset ja voimavarat tulisivat esiin. Suunnitelma pienimuotoisesta tapahtumasta jäi kiirepinon alle, mistä taas ilmestyessään se alkoikin versoa uutta.
Kasaan kerättyjä ajatuksia työstettiin ja annettiin välillä hautua rauhassa. Mitä luontokuvaus voi antaa valokuvataiteelle? Mitä valokuvataide voi antaa luontokuvaukselle? Näihin kysymyksiin kaivattiin uusia vastauksia. Myös luonnon kuvaamisen laajemmat merkitykset olivat jatkuvasti esillä. Syntyi hahmotelma uudenlaisesta muuntautuvasta toiminta-alustasta, joka toisi yhteen luontokuvausta, taidetta, tiedettä ja teknologiaa. Pieni alkuajatus kehittyi hankkeeksi, jonka ensimmäinen osa on Juha Suonpään kuratoima näyttely, jossa esittäytyy kaikenlainen luonnon valokuvaus rinta rinnan, tasavertaisena.
Älykkäänä eläimenä ihmisellä on luontainen tarve ottaa selvää elinympäristöstään ja tehdä siitä johtopäätöksiä. Uteliaisuus on yksi hyveistämme. Missä minä oleilen? Miten minä suhtaudun tähän? Kommunikaatio on tärkeässä roolissa ihmislaumoissa. Puhe, kirjoitus, eleet, liikkeet, kuvat – näillä me viestimme toisillemme haluamiamme asioita.
Yksi laajimmin ymmärretyistä kommunikaation välineistä lienee kuva. Valtaosa meistä osaa tulkita hyvinkin tarkasti kuvallisia viestejä. Parhaimmillaan kuvan viesti jatkuu siitä, mihin sanojen mahdollisuudet päättyvät.
Valokuvauksen lyhyen historian ajan luonto on aina ollut yksi sen tärkeimmistä kohteista. Eipä siis ihme, että luonnon valokuvaamisesta on muovautunut erityinen valokuvauksen alalaji, jossa yhdistyvät monet ihmisen intohimoisen innostuksen kohteet. Luonnosta otetut valokuvat herättävät meissä suuria tunteita ja usein myös väkeviä mielipiteitä. Tämän huomaa vaikkapa joka vuosi järjestettävän Vuoden luontokuva -kilpailun tulosten julkistamispäivänä. Äänekäs keskustelu alkaa välittömästi voittajan ratkettua.
Perinteisesti luontokuvauksessa on ollut tiukan dokumentaariset säännöt ja korkeat tekniset vaatimukset. Luonnon näyttäminen sellaisenaan ilman kuvaajan vahvoja näkemyksiä tai tulkintoja on ollut tärkeää. Taiteessa puolestaan tulkinnallisuus ja kokeellisuus on viety välillä äärimmilleen. Tämä ilmaisu- ja ajattelutapojen erilaisuus on aiheuttanut epäluuloja puolin ja toisin. Pahimmillaan riidat ovat roihahtaneet ikävän osoitteleviksi. Onneksi ääripäiden väliin mahtuu monenlaisia tekijöitä.
Elämme ihmisen luontosuhteessa uuden aikakauden alkua, heräämisen aikaa. Ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, luonnon monenlainen pahoinvointi ja ihmiskuntaa ravisteleva korona-aalto ovat lisänneet ahdistusta ja epätoivoa. Moni meistä on alkanut yhä enemmän pohtia omaa rooliaan ja yksilön mahdollisuuksia tässä kaikessa.
Tällaisessa ajassa on tärkeä kaivaa esiin toivon signaaleja, onnistumisen mahdollisuuksia, kauneuttakin. Eteenpäin menemiseen tarvitaan kestäviä ratkaisuja ja erityisesti luontoystävällisiä tekoja. Taiteen ja luontokuvauksen keinot ja ajattelutavat sopivat täydellisesti tähän meitä kaikkia koskettavaan kamppailuun. Luonto on edelleen myös suuri voimavarojen ja jaksamisen lähde. Emme voi jatkuvasti vain murehtia. Välillä pitää ihmetellä ja haltioitua, kysyä vilpittömästi: Kenen luonto?
26.3.–16.5. Jyväskylän taidemuseon Holvi
16.7.–29.8. Valokuvakeskus Peri, Turku
4.9.–3.10. Pohjoinen valokuvakeskus, Oulu
13.10.–18.11. Pohjanmaan valokuvakeskus, Lapua
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
