Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Ei oikein pisaroi
Artemis Kelosaari ja Rimma Erkko (toim.): Hopeapisaroita. Homoeroottisia tarinoita. 390 s. Helmivyö 2021.
Miestenvälisen intohimon kertomusantologiaa ei lie ennen alkuperäisistä suomenkielisistä teksteistä tehty. Jo oli siis aikakin. Artemis Kelosaari ja Rimma Erkko ovat sellaisen toimittaneet; julkaisijana on ennakkoluulottoman Juri Nummelinin luotsaama turkulainen kustantamo Helmivyö. Edellä mainitut henkilöt esiintyvät myös kirjoittajina. Novellisteissa on ilmaisussaan tottuneita mutta myös alkutaipaleella olevia.
Tekstit kertovat ymmärrettävästi siitäkin, miten tärkeä halulle ja sen syttymiselle ulkonäkö on, tietyntyyppinen vaatetus tai tyyli, yhdelle yhdenlainen, toiselle toinen. Sellaiset sanat kuten ”komea” tarkoittavat eri ihmiselle eri asioita, joten en ymmärrä, miksi niillä tällaisten tekstien kertoja operoi, selittämättä sitä tarkemmin. Tietenkin se antaa lukijalle vapauden kuvitella käsityksensä mukaisen komeuden, mutta ei se välttämättä toimi lukukokemuksessa. Kerrontaan odottaisi jonkinmoista objektiivisuutta, tarkempaa kuvausta, miksi joku on komea. Silloin vaatetuksen ja ulkonäön eroottisuuden kirjo avautuisi laajemmin.
Taitavakin kirjoittaja näyttää lankeavan stereotypioihin; ilmaisussa on kliseitä turhan paljon, haarojen pullotusta myöten. Sekin ja muu (homo)eroottinen sensibiliteetti voitaisiin näyttää tuoreemmin, kuten jo valtavirran kaunokirjallisuudessamme on tehty, esimerkkinä Tommi Kinnunen. Samasukupuolisen halun kuvaukset eivät ole meilläkään aivan uusia. Niitä on jo Onni Hallalla ja Kaarlo Sarkialla ja uudemmista Tommy Tabermannilla. Mutta mistä kertoo se, että tässä teoksessa useampi julkaisee salanimellä, jopa kymmeniä romaaneja kirjoittanut?
Rakastavaiset tuntevat itsensä maailman onnellisimmiksi ihmisiksi seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta; muut ovat heille merkityksettömiä. Rakkauden, himon ja kuoleman klassinen yhteys toteutuu näissäkin tarinoissa, toki tämän päivän tyylikeinoin. Tabujen ravisteluun on ritualistista erotiikkaa, fetissejä ja transhomoa, on kielisuudelmia ja suolikiidelmiä. Virkistävää on aihetasolla lukea maahanmuuttajamiehen ja kantakörilään kohtaamisesta Tero Aallon tekstissä. Timo Hellmanin novellissa puolestaan on aineksia jopa näkemykselliseksi Eros-filosofiaksi.
Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta. Oudon kliinisen sävyn yksi jos toinen kirjoittaja saa tekstiinsä kehitetyksi. Ei näitä kertomuksia ole välttämättä kirjoitettukaan kiihokkeeksi, mutta jonkilaista intohimoa luulisi (homo)eroottisesta kirjallisuudesta nykypäivänäkin välittyvän. Siksi olisin odottanut 2020-luvun teokselta persoonallisempaa ja syvempää näkemystä, aistillisempaa seksin kuvausta ja vähemmän sovinnaista otetta. Jos eroottinen kontakti syntyy kuin deus ex macchina, kannattaako sitä kuvatakaan, vaikka se ilmentääkin sinänsä peri-inhimillistä kätkettyä toivetta.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.