Ei oikein pisaroi

Artemis Kelosaari ja Rimma Erkko (toim.): Hopeapisaroita. Homoeroottisia tarinoita. 390 s. Helmivyö 2021.

Miestenvälisen intohimon kertomusantologiaa ei lie ennen alkuperäisistä suomenkielisistä teksteistä tehty. Jo oli siis aikakin. Artemis Kelosaari ja Rimma Erkko ovat sellaisen toimittaneet; julkaisijana on ennakkoluulottoman Juri Nummelinin luotsaama turkulainen kustantamo Helmivyö. Edellä mainitut henkilöt esiintyvät myös kirjoittajina. Novellisteissa on ilmaisussaan tottuneita mutta myös alkutaipaleella olevia.

Tekstit kertovat ymmärrettävästi siitäkin, miten tärkeä halulle ja sen syttymiselle ulkonäkö on, tietyntyyppinen vaatetus tai tyyli, yhdelle yhdenlainen, toiselle toinen. Sellaiset sanat kuten ”komea” tarkoittavat eri ihmiselle eri asioita, joten en ymmärrä, miksi niillä tällaisten tekstien kertoja operoi, selittämättä sitä tarkemmin. Tietenkin se antaa lukijalle vapauden kuvitella käsityksensä mukaisen komeuden, mutta ei se välttämättä toimi lukukokemuksessa. Kerrontaan odottaisi jonkinmoista objektiivisuutta, tarkempaa kuvausta, miksi joku on komea. Silloin vaatetuksen ja ulkonäön eroottisuuden kirjo avautuisi laajemmin.

Taitavakin kirjoittaja näyttää lankeavan stereotypioihin; ilmaisussa on kliseitä turhan paljon, haarojen pullotusta myöten. Sekin ja muu (homo)eroottinen sensibiliteetti voitaisiin näyttää tuoreemmin, kuten jo valtavirran kaunokirjallisuudessamme on tehty, esimerkkinä Tommi Kinnunen. Samasukupuolisen halun kuvaukset eivät ole meilläkään aivan uusia. Niitä on jo Onni Hallalla ja Kaarlo Sarkialla ja uudemmista Tommy Tabermannilla. Mutta mistä kertoo se, että tässä teoksessa useampi julkaisee salanimellä, jopa kymmeniä romaaneja kirjoittanut?

Rakastavaiset tuntevat itsensä maailman onnellisimmiksi ihmisiksi seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta; muut ovat heille merkityksettömiä. Rakkauden, himon ja kuoleman klassinen yhteys toteutuu näissäkin tarinoissa, toki tämän päivän tyylikeinoin. Tabujen ravisteluun on ritualistista erotiikkaa, fetissejä ja transhomoa, on kielisuudelmia ja suolikiidelmiä. Virkistävää on aihetasolla lukea maahanmuuttajamiehen ja kantakörilään kohtaamisesta Tero Aallon tekstissä. Timo Hellmanin novellissa puolestaan on aineksia jopa näkemykselliseksi Eros-filosofiaksi.

Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta. Oudon kliinisen sävyn yksi jos toinen kirjoittaja saa tekstiinsä kehitetyksi. Ei näitä kertomuksia ole välttämättä kirjoitettukaan kiihokkeeksi, mutta jonkilaista intohimoa luulisi (homo)eroottisesta kirjallisuudesta nykypäivänäkin välittyvän. Siksi olisin odottanut 2020-luvun teokselta persoonallisempaa ja syvempää näkemystä, aistillisempaa seksin kuvausta ja vähemmän sovinnaista otetta. Jos eroottinen kontakti syntyy kuin deus ex macchina, kannattaako sitä kuvatakaan, vaikka se ilmentääkin sinänsä peri-inhimillistä kätkettyä toivetta.

Kannessa: Njáhcu

Kannessa 4/2024

Tämän numeron kansiteoksemme on still-kuva videoteoksesta ”Njáhcu”, joka on esillä Ánnámáretin ja Marja Viitahuhdan Bálvvosbáiki-näyttelyssä Saamelaismuseo Siidassa 29.9. saakka. Bálvvosbáiki-näyttelykokonaisuuden […]