Kuvat: Metsähallitus / Sini Salmirinne & Eeva Mäkinen
Suomussalmen Hossa valittiin Suomen juhlavuoden kansallispuistoksi alkuvuodesta 2016. Reilussa vuodessa vanha retkeilyalue on entrattu kohden kansallispuistokuntoa. Paikkoja on korjailtu ja reittejä on uusittu. Värikallion kalliomaalauksille vievä katselulava vaihdettu uuteen. Kansallinen kärkihanke on edennyt kovaa vauhtia eteenpäin.
Sotkeennuin itse kansallispuistohankkeeseen viime kesänä. Olin töissä Metsähallituksella tapahtumatuottajana tekemässä Kajaanin rauniolinnan ympärille Linnanvirta-tapahtumaa ja paria muuta projektia. Nyt eteen tulivat kansallispuiston avajaiset.
Ei kun pohtimaan, kuinka juhlistaa Suomen juhlavuoden kansallispuistoa. Kuinka juhlistaa tätä kansallista kärkihanketta, joka oli herättänyt jo ennen perustamistaan aivan poikkeuksellista kansainvälistä huomiota The Guardian ja Lonely Planet -julkaisuja myöten?
Etsiessäni suomussalmelaisesta maaperästä evästä kansallispuiston juhlistamiseen tulin väistämättä ajatelleeksi suomussalmelaista perinnettä yhdistää luontoa ja taidetta. Persoonallisella ITE-taideilmaisulla on perinteitä Ilmari Kiannon taiteilijakoti Turjanlinnan yksityiskohdista ja ympäristöstä lähtien. Tuoreempia esimerkkejä ovat suomussalmelaisen tanssija Reijo Kelan teokset. Ilmarin kynnös -teokseen syntynyt tilataideteos Hiljainen kansa on pysäyttänyt viitostien kulkijoita jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.
Suomussalmelaista luontoa ja taidetta yhdistävää perinnettä löytyy myös kuntakeskuksen lähiluonnosta. Omintakeisten jättisoittimien avoin konserttisali, Soiva Metsä, on upeassa harjumaastossa lymyilevä yllätys. Läheltä löytyy myös Teatteri Retikan kesäteatteriareena, missä ensiesityksensä ovat saaneet monet 2000-luvun suosituimmat suomalaiset kesäteatterikappaleet. Eero ja Ulla Schroderus ovat luoneet joka kesä uuden näytelmän. Näytelmät ovat ruopanneet persoonallisella otteella suomussalmelaista ja suomalaista historiaa. Varsinkin suuret ikäluokat ovat löytäneet tunnistettavat näytelmät.
Hossassa on puolestaan järjestetty Muinaistulet-tapahtumia, jotka ovat yhdistäneet tulta, tanssia ja muita taidemuotoja loppukesän hämärässä. Tämä suomussalmelainen perinne, joka on jatkanut uudistuvana ja eläväisenä näihin päiviin asti, näkyy monella tapaa paikkakunnan ihmisissä ja elämässä.
Omasta puolestani pidin tätä kummeksuttavaa suomussalmelaista perinnettä pitkään itsestäänselvyytenä. Olen kotoisin Kajaanista mutta kulkenut Suomussalmella lapsesta lähtien. Nyt aloin taas liikkua enemmän alueella autoillessani Hossaan avajaissuunnittelun merkeissä. Väliin saavuin paikalle myös eri suunnista, toisinaan kauempaakin.
Kajaanista matkaa kertyy parisataa kilometriä, muualtakin katsoen itärajalla sijaitsevaan Hossaan tulee matkaa. Siinä ehti miettiä automatkoilla.
Tajusin siinä ajellessani, ettei lähiseudun kunnissa tai oikein kauempanakaan ole mitään vastaavaa perinnettä yhdistää taidetta ja luontoa. Havahduin tuumailemaan, että kysehän on juurevuudessaan ja värikkyydessään suomalaisittain ja jopa eurooppalaisittain ainutlaatuisesta perinteestä.
Käsitin, että meillä on käsissämme jotain arvokasta, jota meidän tuli viedä eteenpäin myös Hossan kansallispuiston avajaisissa. Sillä Hossaan jos johonkin luontokohteeseen liittyy ajatus ihmisen kädenjäljestä luonnossa.
Kauniiden maisemien ja kalaisien vesistöjen jälkeen Hossasta tulee mieleen ensimmäisenä ihmisen kädenjälki erämaassa. Alueella on ikiaikainen kulttuurihistoria. Yksi Suomen tunnetuimmista kalliomaalauksista, Hossan Värikallio, sijaitsee alueella. Samoin alueella on maan suurin kanjonijärvi Julma-Ölkky omine kalliomaalauksineen.
Myös kansallispuiston lähiympäristö huokuu mystiikkaa ja ikiaikaisuutta. Kalmosärkän hiekkadyynillä ihminen on painanut jalanjälkensä hiekkaan jo 6000 vuotta sitten. Hossan lähellä on myös Elias Lönnrotin keräysmatkoillaan kulkemia reittejä.
Nopeasti nousi aate luoda tähän henkiseen maisemaan ulkoileva kansanjuhla, joka ilakoisi poronvarsan lailla Hossan ikiaikaisissa maisemissa. Halusimme ihmiset luontoon nauttimaan Hossan maisemista ja samaan aikaan kohtaamaan ihmisen tämänpäiväinen kädenjälki maisemaan solahtavan taiteen muodossa. Värikallion kalliopiirrokset ulottavat otteensa aina neljäntuhannen vuoden taakse. Nyt olisi meidän aikamme jättää oma kädenjälki Hossan tarinaan.
Samaan aikaan halusimme juhlistaa Suomen satavuotiasta taivalta pirskahtelevalla ja rennolla otteella. Pönäkkyyttä ja juhlavuutta löytynee näistäkin kekkereistä, mutta pönäkkyys saa seurakseen Hossan luontokeskuksen ympäristöön nousevan pienen satumetsän, joka nostaa hymyn huulille ja yllättää sopivasti. Taide ilakoi Hossan luontokeskuksen ympäristössä musiikin, kuvataiteen, tilataiteen, performanssien ja osallistavien happeningien voimin.
Kuva: Metsähallitus / Sini Salmirinne
Hossa ei ole hiihtokeskus eikä bilemesta. Pikemminkin Hossa on lempeä, erämaamainen paikka, jossa rakennettu ympäristö on maisemaa myötäilevää. Tätä koskemattoman luonnon ja laajojen erämaiden tunnelmaa Hossassa käyvät kokemassa ihmiset ympäri maailman. Hossa näyttäytyy tällä hetkellä omilla vahvuuksillaan suomalaiseksoottisena paikkana, jossa on kaiken syrjäisyyden keskellä jotain yllättävällä tavalla tuoretta.
Tällä taustalla esimerkiksi musiikin suhteen juhliin kutsuttiin esiintymään Hossan itsensä kaltaisia suomalaiseksoottisia vientituotteita, joilla on jokin sisällöllinen yhteys pohjoiseen tai itärajan kulttuurihistoriaan. Pohjoisuuden kautta juhliin saapuu esimerkiksi Jaakko Laitinen & Väärä raha. Hossan poromiehetkin tanssimaan laittava, suomi-iskelmää ja balkanmusaa yhdistelevä lappilaislähtöinen yhtye on tehnyt jo jonkin aikaa kansainvälistä uraa.
Emma-palkinnon vuoden etnoalbumista voittanut Tuuletar on puolestaan neljän nuoren naisen lauluyhtye, joka on yhdistellyt kalevalaista runolauluperinnettä hiphopiin ja seikkaillut tällä cocktaililla eurooppalaisilla etnolistoilla. Itse nimeämäänsä vokal folk hoppia esittävä yhtye vastaa avajaisten päiväohjelman päätöskonsertista. Lisäksi paikalla on mystiikkaa ja pohjoisuutta Pekko Käpin & K.H.H.L.n sekä mieskuoro Huutajien voimin.
Ohjelma on runsas ja moneen suuntaan aukeava. Esimerkiksi valokuvan suhteen suuntauduttiin naisvalokuvaajien luontoa tuoreella tavalla estetisoivaan katseeseen, miehisen eläinkuvauksen sijaan. Valokuvaaja Ritva Kovalainen, puiden kuvaaja, pystyttää metsään korpigallerian. Itärajan miehistä ITE-taidetta ei sitäkään kuitenkaan unohdettu. Kainuulaiset moottorisahaveiston maailmanmestarit näyttävät, kuinka taidetta tehdään metsätyökalun voimalla.
Kuvataide ilakoi metsässä monessa muodossa. Johanna Laajan videoinstallaatio kutsuu kurkistamaan pirua telttaan ja muitakin yllätyksiä on luvassa. Esittävä taide tulee vastaan lavoilla, laavuilla ja luonnossa. Teatteri Retikan Eero Schroderuksen monologiesityksessä juhlakansalle esittäytyy kimara kainuulaishahmoja. Reijo Kela tanssii avajaisviikolla syntyvän Olotiloja-teoksen. Hossan hengessä -metsäperformanssi yhdistää sirkustaidetta ja perinnesoittimia.
Huosilammen tulipaikoilla erilaiset puhujavieraat iskevät juttua. Suomussalmelaislähtoinen toimittaja-kirjailija Mikko-Pekka Heikkinen turisee omista eräkokemuksistaan. Emeritusprofessori Seppo Knuuttila kertoo tulen ja karhun synnystä. Ötökkämies Reima Leinonen avaa yöperhosten elämää.
Kaikki nämä ovat otteita ohjelmasta, kaikkea on paljon lisää. Moni teos syntyy avajaisia varten.
Mutta ymmärräthän, hyvä lukija. Juhlat eivät Kainuussa ole todelliset Juhlat, mikäli presidentti Kekkosta ei tuoda mukaan tavalla tai toisella. Hossan kansallispuistoonkin kansan syvät rivit toivoivat Kekkosen läsnäoloa. Tästä intoutuneena kajaanilainen lavastaja-kuvataiteilija Markku Hernetkoski keksi idean sulavasta Kekkosesta, ja asia on nyt toteutuksessa.
Hossan luontokeskuksen läheisyyteen Öllöri-järven rannalle on säilötty reilu sata kuutiota lunta. Luontokeskuksen pakastimessa on puolestaan lähilammen pohjasta nostettua kirkasta jäätä Kekkosen silmälaseiksi. Muutama päivä ennen avajaisia lumisäilö paljastetaan ja taitelija Hernetkoski muotoilee (toivon mukaan säilyneestä) lumesta Kekkosen hahmon tervehtimään hiljaisen arvokkaasti juhlakansaa. Kekkoselle seuraa pitää kajaanilaisen Vaara-kollektiivin päivän mittainen Sulava Kekkonen -performanssi.
Taide yllättää metsän lisäksi myös sisätiloissa. Hossan luontokeskuksen ravintolan seinälle on noussut yhteisöllinen taideteos: satapäinen puu-ukkojen ja -akkojen kansa. Värikallion tikku-ukkomaisista hahmoista innoituksensa saanut teos kumartaa Hossan kulttuurihistorialle, vanhoille puhdetöille, ITE-taiteelle ja Vaahteramäen Eemelille. Kolme kainuulaista taiteilijaa, Urho Kähkönen, Kaarina Kuusisto-Lukkari ja Ulla Harju, on tehnyt muutamia puuhahmoja itse, mutta suurin osa puupäistä on syntynyt työpajoissa ympäri Kainuun. Puukansan tekoon ovat osallistuneet muun muassa nuoret partiolaiset, mielenterveyskuntoutuvat, hoivakodin asukkaat, kehitysvammaiset ja joukko muita vapaaehtoisia. Juhlavuoden kansallispuistoon taideteos on syntynyt juhlavuoden ”yhdessä”-teeman hengessä.
Kuten huomaatte, Hossaan on noussut varsinainen taidekone, joka hämmästyttää kulkijoita yhden päivän ajan luontokeskuksen ympäristössä. Tule toki sinäkin ihmettelemään tätä iloista juhlistusta kansalliselle kärkihankkeelle.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
“Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita.” Matti A. Kemi katseli Hytin nro 6.
On helppo ymmärtää, miksi kapellimestari Mihhail Gerts on niin suosittu Oulussa. Oulu Sinfonian syksyn viidennessä kausikonsertissa mies viuhtoi menemään kuin Stokowski ikään.
Oulu Sinfonian syksyn 2021 neljännessä kausikonsertissa soolosoittimena kuultiin selloa. Ilkka Kotajärvi todisti Michał Nesterowiczin vahvaa debyyttiesiintymistä orkesterin tahtipuikossa.
“Kannabiskatkuiset, elämässään mahdollisesti lopulta luovuttavat hahmot ovat toiminnassaan ihailtavan periksiantamattomia oman elämänsä sankareita.” Matti A. Kemi arvioi Juho Raution novellikokoelman Sunnuntain rajat.
“Tyhmästi tehty on selvästi tummempisävyisempi kuin yksikään aiemmista [Heidi Silvanin] kirjoista”, Marjo Jääskä kirjoittaa.
“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.
“Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”
Zorron tarinasta tehty musikaali sai Suomen kantaesityksensä Kajaanissa lokakuun alussa. Kaltiolle musikaalin arvioi Seppo Turunen.
M. A. Nummisen muistelmien ensimmäisessä osassa kuunnellaan Wagneria ja lauletaan Wittgensteinia sekä sukupuolielämän tietoteoksia.
“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.
“Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin.”
