
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kello soi puoli kuusi. Sahuri on tulossa seitsemältä ja olen päättänyt, että tuoretta kahvileipää pitää olla, kun urakka on käynnissä.
Nousen ylös ja alan pikkuleiväntekoon. Etsin jo edellisenä iltana mahdollisimman simppelin ja tehokkaalta vaikuttavan reseptin, jonka toteuttamiseen ei tarvitse tuhrata kauaa. En ole leipurihenkinen. Olen saanut päähäni, että leipominen on kemiallisten reaktioiden tarkkaa hallintaa ainesten mittaamisen näytellessä pääosaa, ja summittainen suhtautumiseni ruoanlaittoon tuntuu siihen verrattuna leväperäiseltä. En ole kehittänyt itselleni jauhopeukaloa: yleensä anoppi tuo vappumunkit kotiovelle.
Aamu alkaa hermostuttaa, sillä en saa kiinnitettyä äidin ostamaa sähkövatkainta telineeseen. Pyydän puolisoa apuun. Yhdessä runnomme koneen käyttökuntoon, ja työnnän taikinaan voita, suklaata ja sokeria. Saan lopulta pikkuleivät uuniin.
Lapsityövoima herätetään. Vaihdan Etelä-Korean tuliaisena saadun pupukuvioisen pörröfleeceasun Tacklan kalsareihin ja urheilupaitaan, koska oletan, että sahaushommissa tulee hiki. Samalla mietin, miten tukkimiehet olivat kaikki ripped ja shredded, ei ylimääräistä missään. Ja mitä se ravinto oli, jotain puuroa ja pettua, kahvia ja pari läskipalaa. Meille kevätaurinkoisella nuotiolla nautittu kenttäruokailu purkkihernekeittoineen, munakkaineen ja lämpimine voileipineen on lomailua. Taskumatissa hölskyy geetee.
Pääsen vihdoin ovesta ulos, mutta olenkin etuajassa. Sahan asetteluun ja säätämiseen menee vielä tunti. Palaamme sisälle lapsen kanssa, teen kaakaot ja syömme puolitoista pikkuleipää, minä sen puolikkaan, koska cookieista tuli valtavia, ei todellakaan mitään minisuklaapisarakeksejä. Sormet rasvassa tuijotan aamuauringon seinälle heijastelemia valoja. Ne saavat sinivalkoisen 60-luvun kahvikuppini välkkymään. Kupin reuna kallistuu optimaalisesti kohti suuta. Löysälläkin ranneliikkeellä kahvi valuu suuhun helposti ja vaivattomasti.
Tuntuu yhtä aikaa surulliselta ja juhlavalta. Koko perhettä on jännittänyt sahan tulo. Omasta metsästä kaadetut tukit on ajettu pihaan ja ensimmäistä kertaa niistä tulee nyt rakennustarpeita, pihasaunan ja pumppuhuoneen uudet ulkoverhouslaudat, ehkä myös itse talon, jos tavaraa riittää. Tämä on testi, sanomme itsellemme, tämän ei tarvitse vielä ensimmäisellä kerralla onnistua, mutta tiedämme, sekä puoliso että minä, että tämä on vakava homma. Tämä on tärkeää.
Luin edellisenä iltana sängyssä Suomen sahojen kukoistuksesta 1800-luvun loppupuolella. Markku Kuisman Saha – Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät (Siltala 2011) on lainassa kirjastosta. Joku on alleviivannut sitä katkonaisesti. Lyijykynällä sentään, mutta silti.
Jäin tuijottelemaan yksittäisiä sanoja. Ruotsalais-saksalaiset sukunimet ovat vankkumaton osa suomalaista teollisuushistoriaa. Höyrykone ja höyrysahojen vapautus kallistavat tasapainoa, ja yhtäkkiä valtio on täynnä kanavatyömaita, koskenperkausta, uittorännejä, väyläviraston virallisia kannanottoja sekä yleistä riitelyä vesi- ja rautatiereittien kannattavuudesta. Snellman haluaa ottaa kantaa joka asiaan ja jumittaa romanttisissa kansallisvaltiota tukevissa lauserakenteissaan.
Snellmanin sijaan pihaamme ajaa aamulla kunnanhallituksen puheenjohtajan Valtra T170, jonka perässä on slaidtek piste fi. Se levittää siipensä mönkijällä auratulle aukiolle koivikon reunaan. Maanpinta on vielä jäässä, kumppareiden alla rapsahtelee. Sahanpurut levitellään kasvavan pinon ja linjan väliin imemään kevätvellejä. Iltapäivällä tienoo on keväisen ruskeaa nurmikkomömmöä.
Viimeisten tukkien joukossa on äitini ikäinen kuusi, jonka kaatamiseen ja ajamiseen meni kolme päivää. Keli oli surkea, taivaalta läiski märkiä paperinenäliinoja, jotka kastelivat kaiken. Yritin tehdä mielenvirkistykseksi nuotion kuivista risuista, mutta tuloksena oli vain surkeasti suikertava savuvana. Moottorikelkka upposi jokaisella reissulla. Vedimme sitä kettinkivinssillä aina pari senttiä kerrallaan. Ensimmäisen aamupäivän jälkeen olin ihan puhki, vaikka kuusesta oli viety vasta kaksi kevyintä latvaosaa.
Seitsenkymmensenttinen tyviosa sahataan viimeisenä. Kuusi, joka oli aloittanut kasvunsa pian sotien jälkeen, tuntuu ansaitsevan kunnioitusta. Haluan tehdä siitä jotain erityistä, jotain muuta kuin tavallista lautaa, mutta en tiedä mitä. Kun tukki nousee linjalle, sahuri ratkaisee asian puolestani kysymättä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.