Kello soi puoli kuusi. Sahuri on tulossa seitsemältä ja olen päättänyt, että tuoretta kahvileipää pitää olla, kun urakka on käynnissä.
Nousen ylös ja alan pikkuleiväntekoon. Etsin jo edellisenä iltana mahdollisimman simppelin ja tehokkaalta vaikuttavan reseptin, jonka toteuttamiseen ei tarvitse tuhrata kauaa. En ole leipurihenkinen. Olen saanut päähäni, että leipominen on kemiallisten reaktioiden tarkkaa hallintaa ainesten mittaamisen näytellessä pääosaa, ja summittainen suhtautumiseni ruoanlaittoon tuntuu siihen verrattuna leväperäiseltä. En ole kehittänyt itselleni jauhopeukaloa: yleensä anoppi tuo vappumunkit kotiovelle.
Aamu alkaa hermostuttaa, sillä en saa kiinnitettyä äidin ostamaa sähkövatkainta telineeseen. Pyydän puolisoa apuun. Yhdessä runnomme koneen käyttökuntoon, ja työnnän taikinaan voita, suklaata ja sokeria. Saan lopulta pikkuleivät uuniin.
Lapsityövoima herätetään. Vaihdan Etelä-Korean tuliaisena saadun pupukuvioisen pörröfleeceasun Tacklan kalsareihin ja urheilupaitaan, koska oletan, että sahaushommissa tulee hiki. Samalla mietin, miten tukkimiehet olivat kaikki ripped ja shredded, ei ylimääräistä missään. Ja mitä se ravinto oli, jotain puuroa ja pettua, kahvia ja pari läskipalaa. Meille kevätaurinkoisella nuotiolla nautittu kenttäruokailu purkkihernekeittoineen, munakkaineen ja lämpimine voileipineen on lomailua. Taskumatissa hölskyy geetee.
Pääsen vihdoin ovesta ulos, mutta olenkin etuajassa. Sahan asetteluun ja säätämiseen menee vielä tunti. Palaamme sisälle lapsen kanssa, teen kaakaot ja syömme puolitoista pikkuleipää, minä sen puolikkaan, koska cookieista tuli valtavia, ei todellakaan mitään minisuklaapisarakeksejä. Sormet rasvassa tuijotan aamuauringon seinälle heijastelemia valoja. Ne saavat sinivalkoisen 60-luvun kahvikuppini välkkymään. Kupin reuna kallistuu optimaalisesti kohti suuta. Löysälläkin ranneliikkeellä kahvi valuu suuhun helposti ja vaivattomasti.
Tuntuu yhtä aikaa surulliselta ja juhlavalta. Koko perhettä on jännittänyt sahan tulo. Omasta metsästä kaadetut tukit on ajettu pihaan ja ensimmäistä kertaa niistä tulee nyt rakennustarpeita, pihasaunan ja pumppuhuoneen uudet ulkoverhouslaudat, ehkä myös itse talon, jos tavaraa riittää. Tämä on testi, sanomme itsellemme, tämän ei tarvitse vielä ensimmäisellä kerralla onnistua, mutta tiedämme, sekä puoliso että minä, että tämä on vakava homma. Tämä on tärkeää.
Luin edellisenä iltana sängyssä Suomen sahojen kukoistuksesta 1800-luvun loppupuolella. Markku Kuisman Saha – Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät (Siltala 2011) on lainassa kirjastosta. Joku on alleviivannut sitä katkonaisesti. Lyijykynällä sentään, mutta silti.
Jäin tuijottelemaan yksittäisiä sanoja. Ruotsalais-saksalaiset sukunimet ovat vankkumaton osa suomalaista teollisuushistoriaa. Höyrykone ja höyrysahojen vapautus kallistavat tasapainoa, ja yhtäkkiä valtio on täynnä kanavatyömaita, koskenperkausta, uittorännejä, väyläviraston virallisia kannanottoja sekä yleistä riitelyä vesi- ja rautatiereittien kannattavuudesta. Snellman haluaa ottaa kantaa joka asiaan ja jumittaa romanttisissa kansallisvaltiota tukevissa lauserakenteissaan.
Snellmanin sijaan pihaamme ajaa aamulla kunnanhallituksen puheenjohtajan Valtra T170, jonka perässä on slaidtek piste fi. Se levittää siipensä mönkijällä auratulle aukiolle koivikon reunaan. Maanpinta on vielä jäässä, kumppareiden alla rapsahtelee. Sahanpurut levitellään kasvavan pinon ja linjan väliin imemään kevätvellejä. Iltapäivällä tienoo on keväisen ruskeaa nurmikkomömmöä.
Viimeisten tukkien joukossa on äitini ikäinen kuusi, jonka kaatamiseen ja ajamiseen meni kolme päivää. Keli oli surkea, taivaalta läiski märkiä paperinenäliinoja, jotka kastelivat kaiken. Yritin tehdä mielenvirkistykseksi nuotion kuivista risuista, mutta tuloksena oli vain surkeasti suikertava savuvana. Moottorikelkka upposi jokaisella reissulla. Vedimme sitä kettinkivinssillä aina pari senttiä kerrallaan. Ensimmäisen aamupäivän jälkeen olin ihan puhki, vaikka kuusesta oli viety vasta kaksi kevyintä latvaosaa.
Seitsenkymmensenttinen tyviosa sahataan viimeisenä. Kuusi, joka oli aloittanut kasvunsa pian sotien jälkeen, tuntuu ansaitsevan kunnioitusta. Haluan tehdä siitä jotain erityistä, jotain muuta kuin tavallista lautaa, mutta en tiedä mitä. Kun tukki nousee linjalle, sahuri ratkaisee asian puolestani kysymättä.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
