
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Tie (La strada, 1954) oli pitkä ja työläs projekti, ja kuvausten lopulla Fellini hakeutui hoitoon masennuksen vuoksi. Elokuvasta tuli maailmanmenestys. Se voitti Venetsian filmijuhlien Hopeisen leijonan ja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja teki Fellinistä, Giulietta Masinasta ja säveltäjä Nino Rotasta kansainvälisiä kuuluisuuksia. Kriitikkojen reaktiot olivat jakaantuneita, ja Italiassa Tien vastaanotto huipensi vuosikausia jatkuneen keskustelun neorealismin suunnasta.
Neorealistit olivat jo 1940-luvun puolella saaneet niskaansa kristillisdemokraattien johtaman hallituksen moitteita ”Italian halventamisesta” sekä ilmaisunvapautta haittaavan lain, joka mahdollisti muun muassa valtiontuen ja vientiluvan epäämisen, mikäli elokuvaprojekti ei miellyttänyt hallintoa. Toisella puolen marxilaiset kriitikot syyttivät neorealistien taiteellisia irtiottoja subjektivismista, formalismista, pessimismistä ja riittämättömästä sosiaalisesta kommentoinnista. Kolmantena osapuolena oli katolinen kirkko, jonka elokuvakeskus Centro Cattolico Cinematografico varoitteli neorealististen filmien vahingollisuudesta (Liehm 1984, 90–94). Tietä se suositteli vain aikuisille johtuen miespäähenkilön moraalittomuudesta sekä siitä, että ”nuorten on erittäin vaikeaa erottaa elokuvan täsmällistä merkitystä” (Kezich 2006, 169).
Katolisten kriitikkojen parissa Tie kuitenkin keräsi kehuja kristillisenä vertauskuvana. Vastaavasti marxilaiset katsoivat Fellinin pettäneen neorealismin, jonka he ymmärsivät tiukan vasemmistolaisena yhteiskunnallisena realismina. Käsityksen lipunkantajana toimi Cinema Nuovo -lehti päätoimittaja Guido Aristarcon johdolla. Aristarcon mukaan kyse ei ollut siitä, että Tie olisi huonosti ohjattu, vaan ”väärästä näkökulmasta” ja ”mystiikasta”. Cinema Nuovon näkökulma taas oli, että ”ihminen kykenee hallitsemaan ja muokkaamaan maailmaansa, ratkaisemaan sisäiset ja ulkoiset ongelmansa – sanalla sanoen: realismi” (Film Culture 2/1958).
Keskustelu oli kiivasta. Fellini itse kävi polemiikkia ainakin Aristarcon ja toisen marxilaisen neorealistikriitikon, Massimo Puccinin kanssa. Hänen mukaansa ”kertomus ihmisestä, joka löytää lähimmäisensä, on yhtä tärkeä ja todellinen kuin kertomus lakosta” (Bondanella 1993, 126). Lisäksi hän valitti kirkon omineen Tien ”paluuna hengellisyyteen” ja väitti vasemmistolaisten näkemystä reaktioksi tähän. (Film Culture 3/1957).
Tukea Fellini sai Ranskan vasemmistolta. Surrealisti-kommunisti Louis Aragon ylisti Tietä, samoin johtava kommunistikriitikko Georges Sadoul, joka myöhemmin kirjoitti, ettei Tie suinkaan pettänyt neorealismia, vaan rikasti sitä naisen objektivoinnin analyysina. Samaan tapaan, neorealismin laajennuksena, Tietä (kuten myös Roberto Rossellinin elokuvia) puolusti vaikutusvaltainen kriitikko André Bazin, joka moitti Cinema Nuovon kriitikkoryhmää neorealismin käsitteen haltuunotosta ja määrittely-yrityksistä: hänen mielestään italialaismarxistit käyttivät neorealismia sosialistisen realismin synonyymina. Vaikka Bazin pisti merkille Tien epäyhteiskunnallisuuden ja hengellisen tulkintamahdollisuuden, hän katsoi elokuvan estetiikan perusteella, että se ”kuuluu vankasti neorealismin piiriin” (Bazin 1982, 152–156). Fellinin mielestä Cinema Nuovo piti neorealismia ”loppuna, kulta-aikana”, vaikka ”se oli vasta alku” (Film Culture 3/1957).
Neorealismin käsite oli siis yhä ahkerassa käytössä, mutta sen käyttötapa oli jakaantunut yhtäällä ahtaaksi, toisaalla yhä laajemmaksi. Suomessakin sitä laajennettiin: Eugen Terttulan mukaan Tie ei tähdännyt ”ihmisen reaalisten elinehtojen paranemiseen, vaan […] Fellini pyrkii tunkeutumaan syvälle irrationaaliseen, tajuttomaan”. Hän piti teosta yhtenä osoituksena ”neorealismin jatkuvasta elinvoimasta ja uudistumiskyvystä, jos välttämättä on edelleenkin turvauduttava tähän italialaisen filmin kartoituksessa määrättömästi käytettyyn nimilipukkeeseen” (Terttula 1957).
Kuin reaktiona kritiikkiin Fellinin seuraavan ohjauksen Huijarien (Il bidone, 1955) tarina ja henkilöhahmot olivat enemmän kiinni ajassaan ja modernissa kaupunkiympäristössä – siis neorealistisempia. Arkkityyppinen ja vertauskuvalliseksi tulkittavissa oleva Tie oli kuitenkin valloittanut yleisön ja osan kriitikoista, ja kuin rangaistuksena odotusten (tai neorealismin) pettämisestä Huijarit sai huonon vastaanoton kaikilta osapuolilta. Venetsian elokuvajuhlien nihkeän ensi-illan jälkeen Fellini leikkasi ja lyhensi elokuvaa, mutta turhaan. Hänen nousukiitonsa katkesi, ja Huijarit katosi ohjelmistoista nopeasti. Myöhemmin se on noussut uudelleenarvioinnin kohteeksi ja väheksytystä teoksesta tärkeäksi, ankaraksi työksi.
Huijareissa on erotettavissa samantyyppinen lunastusteema, joka Tiessä muodosti Zampanòn ja Gelsominan kehityskaaren, mutta pessimistisempänä ja vähemmän pelkistyneenä. Tämä liittyy siihen, että toisin kuin Tiessä, Huijareissa henkilöhahmon vieraantuneisuus ihmisyydestä ja hänen lunastamisensa toisten yhteyteen törmäävät yhdessä ja samassa ristiriitaisessa henkilöhahmossa, huijari Augustossa (Broderick Crawford).
Apuriensa Roberton (Franco Fabrizi) ja Picasson (Richard Baseheart) kanssa Augusto huijaa jo valmiiksi alakynnessä olevia: papeiksi pukeutuneina he vievät ”messurahat” köyhiltä maalaisilta, virkamiehiä näytellen he keräävät ”ennakkomaksuja” asuntoa jonottavilta slummiperheiltä, jotka tervehtivät heitä kuin pelastajiaan. Naamioiden ja illuusioiden kontrastina toimii joulunaika, niiden vertauskohtana taide ja taiteilijuus: Roberto uskoo tulevansa laulajaksi, Picasso on amatööritaidemaalari ja kauppaa taidetta uudenvuodenjuhlien isännälle – menestyneemmälle huijarille – joka esittelee Auguston tuttavilleen alansa ”taiteilijana”.
Alussa Augusto muistelee loistokasta menneisyyttään, mutta kuten hänen masentuneet ilmeensä kertovat, todellisuus – henkinen ja moraalinen eristyneisyys, elämän valuminen hukkaan – lyö hänet maahan kerta toisensa jälkeen. Katalyyttina toimii ikääntyminen, johon viitataan useasti. Uudenvuodenjuhlien jälkeen Augusto alkaa etsiä ulospääsyä elämäntavastaan: ”Emme voi enää jatkaa näin.”
Uudistumisen mahdollisuus löytyy perheyhteydestä. Picasson kohdalla havahduttajana toimii vaimo Iris (Giulietta Masina), joka joutuu pelkäämään miehensä puolesta ja epäilemään tämän puheita ja tienestien eettisyyttä. Hän on ensimmäinen elokuvan kolmesta nuhteettomasta naisesta, joita vasten huijarin elämä näyttäytyy alennustilana.
Toinen on Auguston tytär Patrizia (Lorella De Luca). Tyttären tapaaminen herättää isän yhteydenkaipuun ja halun toimia oikein. Augusto lupaa hankkia suuren rahasumman, jonka Patrizia tarvitsee opintojaan ja työpaikan saamista varten. Hyvän tekeminen sekoittuu illuusioon, kun Augusto lahjoittaa tyttärelle huijausbisneksessä käyttämänsä rihkamakellon. Hyväntekijän naamio putoaa kokonaan, kun menneisyys kävelee vastaan: huijauksen uhri, hengenvaarallisia väärennettyjä antibiootteja ostanut mies tunnistaa Auguston, ja tämä pidätetään tyttären silmien edessä. Nöyryytys on täydellinen, ja kärsimystie jatkuu.
Kärsimyksen ja pelastuksen teema ja niihin kytkeytyvä illuusion ja todellisuuden dynamiikka huipentuvat lopussa. Augusto on jälleen piispan valepuvussa huijaamassa entistäkin kurjempaa maalaisperhettä ja kohtaa kolmannen naishahmoista, joiden valossa hän näkee oman elämänsä merkityksettömyyden: huijatun perheen halvaantunut tyttö on häntä tyytyväisempi elämäänsä. ”Et tarvitse minua”, valepiispa toteaa ja kertoo, ettei hänen tuntemiensa ihmisten elämässä ole mitään kaunista. ”Minulla ei ole sinulle mitään annettavaa.” Tyttö hätääntyy, suutelee Auguston kättä ja pyytää valepiispaa rukoilemaan hänen puolestaan. Augusto torjuu hänet.
Myöhemmin Augusto kertoo huijarikumppaneilleen palauttaneensa köyhän perheen rahat omatuntonsa ohjaamana. Fellini kuitenkin venyttää todellisuuden häilynnän äärimmilleen. (Hän jätti elokuvasta pois käsikirjoituksessa olevan repliikin, joka selittää Auguston toimintaa.) Mikä on totta, mikä valetta? Onko omatunto sittenkin vain huijauksen väline? Huijaako Augusto auttaakseen Patriziaa? Vai onko kyse itsetuhosta, kun yhteyden palauttaminen on osoittautunut mahdottomaksi ja tilalle on tullut nihilismi?
Eksistentiaalisiin solmuihin sotkeutunut Augusto vajoaa vääjäämättä – konkreettisestikin. Hänen hiekkarotkosta parahtamansa ”Vargas!”-kutsuhuudot toistuvat Pahan kosketuksessa (Touch of Evil, 1958) toisen pohjalle päätyneen hahmon suusta: Orson Wellesin elokuvan päähenkilön, läpeensä turmeltuneen komisario Quinlanin roolissa Welles huutaa samaa nimeä ja muistuttaa ulkoisestikin Broderick Crawfordia.
Auguston viimeinen yritys pelastua, kärsimystie pohjalta muiden ihmisten pariin, päättyy menetetyn viattomuuden kuvaan, kaukana kulkeviin maalaisnaisiin ja -lapsiin, joiden matkaan Augusto halajaa. Kaikki on kuitenkin peruuttamattomasti hajonnut: pyrkimykset, moraali, todellisuus, kaveripiiri. Vain ristiriita elää.
Picasson kohtalo jää auki ainakin Fellinin lyhentämässä versiossa. Onko hän pitänyt kiinni lupauksestaan ja lopettanut huijaamisen, vai oliko lupaus yksi huijaus lisää? Onko hän ryhtynyt taiteilijaksi, ja voivatko taiteen illuusiot yhdistää hajottamisen sijasta? Epätietoisuuteen voi kuvitella toivonkipinän, mutta mitä näyttämiseen tulee, Huijarit keskittyy pelkästään ristiriitaisuuteen. Tämä tekee siitä ankaramman kuin Tiestä, joka synkkyytensä ohella tarjosi mahdollisuuden tulkita, että Gelsominan kärsimyksellä on merkitys, Zampanòn kääntymys.
Tuivertava tuuli, autio maa, rujo köyhyys, kaupungin nuhjuiset loukot ja Crawfordin elämänpettymystä huokuva olemus tukevat epätoivoista sävyä; Huijareissa ulkoinen todellisuus, neorealistinen ”pelkkä näyttäminen”, sulautuu sisäiseen. ”Fellinin 50-luvun puolivälin trilogiassa tilan tunne on kokonaisvaltainen ja kielii henkilöiden avuttomuudesta ja kauhusta” (Liehm 1984, 154).
Auguston hahmo ja huijausbisnes ovat äärimmäinen esimerkki Fellinin henkilöiden tuolloisesta siirtymisestä perheistä ja pikkukaupungeista juurettomuuteen ja selviytymiseen vieraassa ympäristössä. Myös Fellinin illuusioteema on Huijareissa läpikotainen ja yhteiskunnallinen. Tämä näkyy jo alussa, kun papin kaapu saa huijattavat uskomaan mitä tahansa. He eivät edes ihmettele valepiispan vaatimusta, ettei hänen kertomansa saa tulla viranomaisten tietoon, ja hyväksyvät kuvitelman rahalla ostettavasta yhteydestä Jumalaan. Illuusiolla on yhteiskunnallisen käytännön voima, ja Fellini liittää sen myös perheyhteyteen. Picasso valehtelee vaimolleen, joka pitkälti sulattaa valheet rahan ja pakonomaisen optimismin vuoksi. Auguston yhteys tyttäreensä taas on olematon. Hän kohtaa Patrizian yllättäen eikä aluksi edes tunnista tätä. Patrizia ei puolestaan hyväksy Auguston toteamuksia ikääntymisestään ja ylipainostaan. Isä koettaa lunastaa tyttären kiintymyksen rihkamakellolla ja huijausbisnekseen nojaavalla lupauksella.
Murheellisin illuusioiden uhri on halvaantunut köyhä tyttö. Hän tietää paranemisen olevan mahdotonta, mutta toivoo ihmettä. Auguston torjuva nihilismi järkyttää hänet pois tolaltaan. Valepiispa jättää tytön metafyysisen lohduttomuuden valtaan, vaikka kyse on hänen omasta masennuksestaan ihmisten maailmassa.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-palstalla juhlanumerossa 1–2/2025 Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.
Ensimmäinen meänkielellä totetutettu pitkä fiktioelokuva Valitut saa Suomen ensi-iltansa 21.3.2025. ”Aihevalinta on oiva, vaikka kerronta voisi olla napakampi”, kriitikkomme Matti A. Kemi toteaa.
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.