Isä muutti pois lapsuudenkodistaan Hyrynsalmelta seitsemäntoistavuotiaana ja ryhtyi merimieheksi. Kuulemma jo lapsena hänellä oli mielessä aavan meren takaa nouseva taivaanranta. Isä sanoo, että vuosikymmenet laivoilla ovat olleet tuon maiseman etsimistä.
On vaikea kuvitella, miltä Hyrynsalmi näyttää isän silmin tänään. Tai kaikkina niinä kertoina, kun hän on palannut reissuiltaan Kainuuseen. Istua nyt ensin jossain kuhisevassa suurkaupungissa huurteisella ja sitten tuijottaa tupakeittiön ikkunasta lämpömittaria. Mietin asiaa, kun isä tuli käymään luonani Mustarindassa.
Esittelin isälle taiteilijataloa, joka rakennettiin kansakouluksi. Kiersimme sen korkeita 50-luvun tyylisiä huoneita. Näytin ison keittiön, jonka leivinuunissa paistoimme yhtenä päivänä porukalla pizzaa. Osoitin pihasaunaa, vanhaa navettaa ja kasvimaata. Kerroin, kuka taitelija missäkin huoneessa työskentelee ja mistä he ovat kotoisin. Kävimme talon vintille kunnostetussa suuressa ja valoisassa näyttelytilassa. Siellä valmisteltiin seuraavan viikon koululaisvierailua.
Lähdimme sitten talolta kylälle juomaan kahvit. Ajoimme ensin jyrkkää hiekkatietä alas Paljakalta kohti Ukkohallaa ja siitä edelleen kirkonkylälle. Katselin auton ikkunasta vilisevää metsää. Ajattelin tutkimusaineistoani, Kainuuseen sijoittuvaa Metsolat-televisiosarjaa. Kysyin isältä, mitä Kainuu nykyään merkitsee hänelle. Isä sanoi, että se merkitsee jatkuvasti vähemmän. Moni tärkeä ihminen on kuollut, oma koti ja lapset ovat muualla.
Saavuimme Hyrynsalmen keskustaan, jonka autio tori ja rapistuneet liiketilat ovat mielestäni näyttäneet aina surullisilta. Liikutuin, kun näin teinipojan rullalautailevan työttömien kirpputorin edessä. Nykyään myös Hyrynsalmen hermokeskus on halpuuttava marketti. Sieltä saa ruuan lisäksi päihteitä ja polttoainetta.
Metsoloissa kainuulaisuus luonteenpiirteenä rinnastetaan poikkeukselliseen sinnikkyyteen. Ajellessamme takaisin kohti Mustarindaa kysyin isältä, ovatko hänen mielestään kainuulaiset ihmiset jotenkin erilaisia kuin muualla Suomessa asuvat. Isä sanoi, että eivät he hänen mielestään ole. Isä lähti ja jäin miettimään keskustelujamme.
Kysyin isältä, mitä Kainuu nykyään merkitsee hänelle. Jatkuvasti vähemmän, isä sanoi.
Maaseudulle sijoittuvaa Metsolat-sarjaa pidettiin aikanaan nostalgisena. Toisaalta sen kertomat onnellisesti päättyvät sankaritarinat nähtiin utooppisina. Kirjassa Kaipaava moderni (2015) tutkijat kirjoittavat, kuinka sekä nostalginen että utooppinen suhde aikaan ovat yllättävän lähellä toisiaan. Molemmat ovat ajatusmalleja, joiden avulla yksilöt vertailevat nykyisiä olosuhteita kuviteltuun hyvään olotilaan.
Mustarinda oli minulle utopian ja nostalgian törmäyspiste. Sain suurta mielihyvää talon menneiden vuosien estetiikasta. Sisustuksen jokainen elementti oli samaan aikaan tyylikäs ja käytännöllinen. Olohuoneen pianon päältä löysin vanhan mankan, jolla pystyin soittamaan huoneessani Bruce Springsteenin kasetteja. Pieni kirjasto oli täynnä mielenkiintoista lukemista.
Ymmärrykseni kasvoi, kun opin lisää talon toimintaa pyörittävien ihmisten edistyksellisistä ajatuksista liittyen ekologiseen elämäntapaan ja ihmisen ja luonnon suhteeseen. Keskustelin eräänä valoisana iltana maailman tulevaisuudesta talolla asuneen feministisen tutkija-taiteilijan kanssa. Hän oli toiveikas, koska ihmiset ovat lähtökohtaisesti uteliaita. Maailmassa on viisaita ihmisiä. Uskomatonta, että jotkut heistä kokoontuvat yhteen tuohon vanhaan taloon Hyrynsalmella. Kuinka jokin paikka tässä pahassa maailmassa voi olla niin kaunis sekä sisältä että ulkoa.
Isä kutsuu aavan meren takaa nousevaa taivaanrantaa kulkurin unelmaksi. Kulkurin unelmassa on kaihoa ja toivoa. Kuusikymppiselle merimiehelle se on utopiaa ja nostalgiaa. Isän jutut ovat kyllä runollisen viehättäviä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Asema-kollektiivin kesäteatterinäytelmää Eläintila esitettiin Oulun Hupisaarten kesäteatterissa 27.6.–5.7.2024. Tenka Issakainen kävi arvioimassa nuorten tekijöiden shown.
Oulun Taiteilijaseuran toteuttama ARToulu-taidealue syntyy Ouluun keväällä 2026. Alueen toivotaan laajentavan käsitystä siitä, mitä kaikkea visuaalinen taide voi olla ja […]
Julkistaidetta katsastamassa Pitääkö julkisen taiteen herättää tunteita tai ajatuksia? Miksi kaupunkiympäristö tarvitsee taidetta ja muistomerkkejä? Kaltio kuljeskeli Oulun uusien ja […]
Oulun Pikisaaren ympäristötaidereitti Pikinen Poloku on vakiintunut muutamassa vuodessa yhdeksi kaupungin kulttuurikesän vetonauloista. Saaressa itsekin työskentelevä Anu Kolmonen jututti taiteilijoita […]
Julkinen taideteos saattaa joskus vain kadota. Leevi Lehtinen kävi paikalla, missä vielä viime vuonna seisoi Martti Aihan Futura.
Oulun kaupungin näyttämötilapulaa on osaltaan jo yli vuoden helpottanut Akseli Klonkin hallinnoima Pop-Up Näyttämö Klonkka. Matti A. Kemi selvitti tapauksen taustoja.
Kaltion päätoimittajaa pyydettiin kirjoittamaan Taiken Julkisen taiteen vuosikatsaukseen 2024 vuosikritiikki ”periferian julkisesta taiteesta”. Hän teki työtä käskettyä. Saimme luvan julkaista artikkelin myös omilla sivuillamme.
”Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään.” Jenny Kangasvuo arvioi Alice Rohrwacherin uusimman elokuvan La chimera – sielujen aarteet.
Elina Sallisen esikoiskokoelma erottuu ”rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan”, Kaltion Matti A. Kemi kirjoittaa. Kehät sai vuoden 2024 Kritiikin Kannukset -palkinnon.
”Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ’olviretkistä Schleusingeriin’. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan.” Juhani Rantalan arvioitavana Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo.
”Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin”: Marjo Jääskä arvioi tällä kertaa Katariina Vuoren romaanin Parasta ennen.
