Helteen sulattamaa

Kesäkuun ”nuoriso-Kaltion” vastapainoksi tässä numerossa paneudutaan vahvasti jo edesmenneisiin pohjoisiin kulttuurihahmoihin: Reino Rinne, Tatu Vaaskivi, Reidar Särestöniemi. Bonuksena vielä itäsuomalainen Yrjö Kaijärvi. On mukana onneksi tarinaa elävistäkin, kuten Leskelään residenssin perustaneesta Sami Heikkilästä ja nykyään myös Limingassa ja Pyhäjoella toimivasta Katariina Lillqvististä.

Kulttuuri on jatkuvaa keskustelua elävien ja kuolleiden kesken. Tai täällä olevien ja poissa olevien välillä. Kulttuuri kuihtuu ja näivettyy, jos se käpertyy pelkästään ”meidän” keskinäiseksi hymistelyksi. Meidän on kohdattava toinen (tai Toinen), jotta mitään arvokasta syntyy.

Kohtaaminen vaatii kohtaamiselle otollisia paikkoja. Sellaisia kuin Limingan taidekoulu, tai Kairanmaa Residenssi, tai teatteriesitys. Tai sellaisia kuin Rosebudin Sivullinen-kirjakauppa Helsingissä, missä viime toukokuussa julkistimme Kaltion 80-vuotisjuhlanumeron. Tällaiset paikat ovat nykyisin jatkuvasti tuhouhan alla, kun Suomen ja suomalaistenkin yhteistä tilaa kavennetaan jatkuvasti mahdollisimman suurten taloudellisten voittojen alttarilla: jopa Helsingin yliopisto omistamansa kiinteistösijoitusyhtiön kautta on tänä kesänä osoittanut olevansa valmis luopumaan sivistyksen ja kulttuurin edistämisestä, kun se tylysti ilmoitti häätävänsä Rosebud Sivullisen jonkun parempaa tuottoa tarjoavan tahon tieltä – antamatta kirjakaupalle edes mahdollisuutta neuvotella vuokrasopimuksesta.

Kaikenlaisia ennätyksiä rikkonut Suomen ”hellemöykky” ei siis ole vain kiistämätön osoitus ilmaston järkyttävästä lämpenemisestä, se tuntuu turvottaneen monien aiemmin valistuneeseen ajatteluun ja päättelyyn kykeneitten tahojen aivokudosta jonnekin alkuliman ymmärryksen tasolle (mitenkään alkuliman biologista merkitystä väheksymättä). Onneksi Oulun lämpötila laski alle kahteenkymmeneenviiteen celsiusasteeseen juuri tänään, kun tehtävälistallani on muun muassa tämän pääkirjoituksen luominen.

Yritän maailman hulluuden keskellä ammentaa niin lohtua kuin innoitusta esimerkiksi Reino Rinteen elämästä ja sanoista. Silja Kononen kertoo ukkinsa (s. 4–8) olleen ylpeä lehtemme nimen keksimisestä: ”hyvä nimi on iskevä ja sellainen, joka kuvaa lehden sisältöä ja tarkoitusta. […] Kaltio on kirkasvetinen tunturilähde. Pohjoissuomalaisen kulttuurilehden nimenä se symboloi osuvasti sitä, miten ajatukset ja ideat virtaavat ja vaihtuvat, miten kulttuuri ei jämähdä. Siinä on yhtä aikaa jotain ikiaikaista ja jotain jatkuvasti uudistuvaa ja elävää.”

Kuolema ei ole loppu, etenkään taiteessa. Useimmiten vain alkuosaltaan lainatussa Roland Barthes’in vuoden 1967 esseen kuulussa lauseessakin sanotaan tekijän kuoleman olevan lukijan syntymä. Me kaikki synnymme vuorovaikutuksessa taideteosten tai laajemmin kulttuuriobjektien kanssa. Tämän vuoksi se, mitä me kutsumme taiteeksi, on ihmisen ihmisenä olemiselle välttämätöntä.

Määritelmäni ihmisenä olemiselle eli ihmisyydelle on siis taiteen äärellä elehtimistä ja pelehtimistä. Varmaan siihen liittyy muutakin, ja taide pitää tässä määritelmässä ymmärtää hyvin moniulotteisesti, ehkä uskonnotkin ovat vain yksi taiteen ilmentymä.

Ehkä minäkin olen helteen pehmentämä. Oli miten oli, tämän kirjoituksen loppupäähän saapuessani huomaan tuntevani yllättävää tyyneyttä. Kirjoittaessani ehkä tajusin jotain. Ja ehkä siitä tihkuu jotain myös lukijaan.