Kesäkuun ”nuoriso-Kaltion” vastapainoksi tässä numerossa paneudutaan vahvasti jo edesmenneisiin pohjoisiin kulttuurihahmoihin: Reino Rinne, Tatu Vaaskivi, Reidar Särestöniemi. Bonuksena vielä itäsuomalainen Yrjö Kaijärvi. On mukana onneksi tarinaa elävistäkin, kuten Leskelään residenssin perustaneesta Sami Heikkilästä ja nykyään myös Limingassa ja Pyhäjoella toimivasta Katariina Lillqvististä.
Kulttuuri on jatkuvaa keskustelua elävien ja kuolleiden kesken. Tai täällä olevien ja poissa olevien välillä. Kulttuuri kuihtuu ja näivettyy, jos se käpertyy pelkästään ”meidän” keskinäiseksi hymistelyksi. Meidän on kohdattava toinen (tai Toinen), jotta mitään arvokasta syntyy.
Kohtaaminen vaatii kohtaamiselle otollisia paikkoja. Sellaisia kuin Limingan taidekoulu, tai Kairanmaa Residenssi, tai teatteriesitys. Tai sellaisia kuin Rosebudin Sivullinen-kirjakauppa Helsingissä, missä viime toukokuussa julkistimme Kaltion 80-vuotisjuhlanumeron. Tällaiset paikat ovat nykyisin jatkuvasti tuhouhan alla, kun Suomen ja suomalaistenkin yhteistä tilaa kavennetaan jatkuvasti mahdollisimman suurten taloudellisten voittojen alttarilla: jopa Helsingin yliopisto omistamansa kiinteistösijoitusyhtiön kautta on tänä kesänä osoittanut olevansa valmis luopumaan sivistyksen ja kulttuurin edistämisestä, kun se tylysti ilmoitti häätävänsä Rosebud Sivullisen jonkun parempaa tuottoa tarjoavan tahon tieltä – antamatta kirjakaupalle edes mahdollisuutta neuvotella vuokrasopimuksesta.
Kaikenlaisia ennätyksiä rikkonut Suomen ”hellemöykky” ei siis ole vain kiistämätön osoitus ilmaston järkyttävästä lämpenemisestä, se tuntuu turvottaneen monien aiemmin valistuneeseen ajatteluun ja päättelyyn kykeneitten tahojen aivokudosta jonnekin alkuliman ymmärryksen tasolle (mitenkään alkuliman biologista merkitystä väheksymättä). Onneksi Oulun lämpötila laski alle kahteenkymmeneenviiteen celsiusasteeseen juuri tänään, kun tehtävälistallani on muun muassa tämän pääkirjoituksen luominen.
Yritän maailman hulluuden keskellä ammentaa niin lohtua kuin innoitusta esimerkiksi Reino Rinteen elämästä ja sanoista. Silja Kononen kertoo ukkinsa (s. 4–8) olleen ylpeä lehtemme nimen keksimisestä: ”hyvä nimi on iskevä ja sellainen, joka kuvaa lehden sisältöä ja tarkoitusta. […] Kaltio on kirkasvetinen tunturilähde. Pohjoissuomalaisen kulttuurilehden nimenä se symboloi osuvasti sitä, miten ajatukset ja ideat virtaavat ja vaihtuvat, miten kulttuuri ei jämähdä. Siinä on yhtä aikaa jotain ikiaikaista ja jotain jatkuvasti uudistuvaa ja elävää.”
Kuolema ei ole loppu, etenkään taiteessa. Useimmiten vain alkuosaltaan lainatussa Roland Barthes’in vuoden 1967 esseen kuulussa lauseessakin sanotaan tekijän kuoleman olevan lukijan syntymä. Me kaikki synnymme vuorovaikutuksessa taideteosten tai laajemmin kulttuuriobjektien kanssa. Tämän vuoksi se, mitä me kutsumme taiteeksi, on ihmisen ihmisenä olemiselle välttämätöntä.
Määritelmäni ihmisenä olemiselle eli ihmisyydelle on siis taiteen äärellä elehtimistä ja pelehtimistä. Varmaan siihen liittyy muutakin, ja taide pitää tässä määritelmässä ymmärtää hyvin moniulotteisesti, ehkä uskonnotkin ovat vain yksi taiteen ilmentymä.
Ehkä minäkin olen helteen pehmentämä. Oli miten oli, tämän kirjoituksen loppupäähän saapuessani huomaan tuntevani yllättävää tyyneyttä. Kirjoittaessani ehkä tajusin jotain. Ja ehkä siitä tihkuu jotain myös lukijaan.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
