Väestön ikääntyminen on niin suuri yhteiskunnallinen ongelma, että sitä on alettu käsitellä aiempaa enemmän myös taiteessa ja viihteessä, kaikkine puolineen. Vanhenemisesta ja vanhustenhoidosta syntyy niin komediaa kuin tragediaa.
Vanhuus on vieras alue. Kukaan meistä ei tiedä, millaista on olla teini-ikäinen, varhaisaikuinen, keski-ikäinen tai vanhus, ennen kuin lopulta on kyseisessä ikävaiheessa. Siksi vanheneminen ylipäänsä on pelottavaa, iästä riippumatta. Vanheneminen ei kuitenkaan ole vain henkilökohtainen kriisin aihe vaan yhteiskunnallinen ongelma, kun suuri määrä ihmisiä ikääntyy samaan aikaan.
Täytän tänä vuonna 45 vuotta, mutta oman vanhenemisen miettiminen tuntuu nololta, kun kuusikymppisiä naisia on Suomessa tilastojen mukaan 50 000 enemmän kuin nelikymppisiä. 70–74-vuotiaitakin on enemmän kuin 45–49-vuotiaita, omanikäisiäni. Kuten Minna Lindgren kirjoittaa romaanissaan Vihainen leski: ”Ilmeisesti kaikesta, mitä hyväkuntoiset eläkeläiset tekivät, oli ylitarjontaa” (2018, 95).
Ei nykypäivän nelikymppisillä ole mahdollisuuttakaan tuudittautua omaan keski-ikäisyyteensä. Jos he yrittävät, pirteät vanhukset muistuttavat kyllä, kuka on oikeasti vanha. Kun julkean somessa postata jonkin leikillisen päivityksen, jossa päivittelen ajan kulumista, 68-vuotias äitini ilmestyy piruilemaan kommenttikenttään. ”Oletko tosiaan vanha, vai kuvitteletko vain olevasi?” äiti kysyy ja liittää kommenttiinsa harmaatukkaisen mummo-emojin.
1970-luvulla syntyneiden keski-ikäistyminen ei ole samanlainen yhteiskunnallinen mullistus kuin vanhempiemme eli suurten ikäluokkien saapuminen vanhuuteen. Suuret ikäluokat aiheuttivat yhteiskunnallisen mullistuksen jo 1960-luvulla aikuistumalla kaikki samaan aikaan. Heidän sanotaan olleen ensimmäinen nuorisosukupolvi, kirjoittaa Kristiina Harjula osuvasti nimetyssä kirjassaan Ollaanko me jo vanhoja? Suurten ikäluokkien matkassa. Suuret ikäluokat kasvoivat pula-ajan maailmassa, mutta kasvettuaan aikuisiksi he uhmasivat sodan käyneen sukupolven arvoja. ”Meidät on määritelty myös ensimmäiseksi itsestään tietoiseksi sukupolveksi ja jokunen vuosikymmen myöhemmin itsekkääksi sukupolveksi”, Harjula kirjoittaa.
Niin Ylen Naisia vanhuuden partaalla -radio-ohjelmasarjan toimittaja Riikka Rahi kuin Harjulakin kummastelevat vanhaksi tulemistaan. Eikö Vanhan valtaajien, kultaisen kuusikymmenluvun nuorten, rokki- ja farkkusukupolven, hurmahenkisten taistolaisten ja Koijärven aktivistien pitänyt jäädä ikuisesti nuoriksi? Mitäs nyt, kun niin ei käynytkään?
”Paska vanhuus”, puuskahtaa Rahi ja polttaa ohjelmasarjan pressikuvassa rehvakkaasti tupakkaa kuin kuuskytluvun kapinallinen nuori.
Mikä ihmeen vanhuus?
Vanhuuden tutkija Kirsi Lumme kertoo Naisia vanhuuden partaalla -radio-ohjelmassa, että uransa alussa 1980-luvulla hän joutui alinomaa vastaamaan kysymykseen, mitä tutkimista vanhuksissa on. Vanhuutta ei pidetty mielenkiintoisena tai tärkeänä tutkimuskohteena. Hänen tutkimusryhmässään nykyisin työskentelevältä väitöskirjatutkijalta samaa ei enää ole kyselty. 2020-luvun Suomessa vanhuus ja vanheneminen ovat niin selkeästi pinnalla oleva ilmiö, ettei sen tutkimista enää ihmetellä.
Lumme huomauttaa, että mitään yleistä vanhuutta ei ole, sillä ikä ja toimintakyky vaikuttavat siihen, miten ihminen näkee itsensä ja miten toiset näkevät hänet. Vireä yhdeksänkymppinen voi sanoa, että ”ei kehtaa enää mennä jumpalle niiden parikymmentä vuotta nuorempien joukkoon” – siis seitsenkymppisten jumpparyhmään. Kuudestakymmenestä yhdeksäänkymmeneen on yhtä pitkä matka kuin kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen. Tämän päivän yhdeksänkymppiset ovat syntyneet 1920–1930-luvulla, kuusikymppiset 1950–1960-luvuilla. He kuuluvat täysin eri sukupolviin.
Ja mitä ”vanhus” edes tarkoittaa? Onko se haukkumasana? Entä seniori, ikääntynyt, ikäihminen? ”Seesteinen kolmas ikä”, kuten näytelmän 60 päähenkilö Tuuti irvailee? Koska ihminen edes on vanhus? En minä tiedä, sillä termin sisältöä mäystävä keskustelu on suurten ikäluokkien identiteettipolitiikkaa, joka ei vielä koske minua. Vuonna 1912 syntyneen mummuni en muista miettineen itselleen sopivaa ikänimitystä: hän kutsui itseään nautinnollisella sävyllä vanhukseksi heti eläkkeelle päästyään, ja eli vielä yli kolmekymmentä vuotta sen jälkeen. Vanhuksena.
Joidenkin mielestä ”eläkeläinen” on sopivan neutraali synonyymi vanhukselle, mutta tulonlähde ei aina viittaa ikäluokkaan. Tunnen useita työkyvyttömyyseläkkeellä olevia alle viisikymppisiä ihmisiä, jotka tilastollisesti ovat eläkeläisiä ja toisaalta vanhuuseläkkeellä olevia ihmisiä, jotka edelleen pyörittävät yritystä tai tekevät asiantuntijatyötä.
Eliniän piteneminen on tarkoittanut sitä, että vanhukset – eli ikäryhmä 65+ – oikeastaan pitäisi jakaa alaryhmiin iän ja toimintakyvyn mukaan. Tutkija Lumme toteaa, että ihminen on kuusikymppisenä onnellisimmillaan. Hän on uransa ja palkkakehityksensä huipulla, eläkeikään on vielä hetki aikaa, lapset ovat aikuistuneet eikä heistä enää tarvitse huolehtia; itsetuntemus ja elämänkokemus ovat sillä tasolla, ettei tarvitse enää miettiä muiden mielipiteitä. Toisaalta harvoilla on vielä mitään vanhuuden vaivoja.
Uutisissa ja asiajutuissa vanhukset ovat kuitenkin edelleen lähinnä surkuteltavaa potilasmassaa, joka kärsii hoitolaitoksissa tai muumioituu yksin kotiinsa. On ymmärrettävää, että suurten ikäluokkien edustajat, tämän päivän hyväkuntoiset kuusi- ja seitsenkymppiset pelkäävät vanhuutta, kun se näyttäytyy kroonikko-osastolla vuosikausia makaamisena ja kapenevien resurssien uhrina olemisena. Niinpä toisenlaisille vanhenemisen ja vanhuuden mediakuville on tarvetta.
Se, mikä vaivaa enemmistöä, vaivaa koko väestöä ja sillä on myös kaupallista potentiaalia.
Vanhenemisen taide ja viihde
”Media asettaa paineita nuorille naisille – ja paskat!” puuskahtaa 60-näytelmän päähenkilö Tuuti ja täydentää: ”Enemmän se asettaa paineita ikääntyville naisille.” Stand up -koomikkona työskentelevä Tuuti mainitsee Tarja Halosen ja Lenita Airiston, seesteiset, viisaat ja persoonalliset ikääntyneet naiset, joiden vertainen hän ei tunne olevansa.
Viime aikoina Suomessa on tehty useita kulttuurituotteita, jotka tarjoavat Lenitasta ja Tarjasta poikkeavia ikääntymisen malleja. Näistä ovat esimerkiksi elokuva Teräsleidit, Ylen tuore rikossarja Paratiisi1 sekä Oulun Kaupunginteatterissa tänä keväänä pyörivät kolme näytelmää Vihainen leski, 60 ja Isä. Vihainen leski perustuu Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin, jonka lisäksi Lindgren on kirjoittanut myös muita vanhuksia ja vanhenemista käsitteleviä viihderomaaneja.
Vielä 1990-luvulla vanhukset olivat viihteessä, taiteessa ja mediassa joko komiikan lähteitä tai viisaita neuvonantajia, jotka ohjastivat tarinan päähenkilöitä. Komiikkaan nojasi myös esimerkiksi 1980-luvun lopussa Ylellä pyörinyt tv-sarja Mummo. Nyt vanhukset ovat nousseet tarinoiden keskiöön. Aiemmin höppänä mummu oli herttaisen koominen sivuhahmo, nyt muistisairaudesta kärsivä hahmo on päähenkilö tai vähintäänkin hänen kauttaan käsitellään minuuden hajoamisen ja lähestyvän kuoleman teemoja. Silloin, kun odotettavissa oleva elinikä oli lyhyempi, muistisairaus oli harvoja koskettava ilmiö. Nykyisin se on kansanterveydellinen huolenaihe, jonka lähes jokainen on kohdannut ja jonka voi olettaa kiinnostavan monenlaisia yleisöjä.
Kaikissa mainituissa teoksissa päähenkilöinä ovat vanhenevat naiset, Isää lukuunottamatta. Kuusi- ja seitsemänkymppiset naiset ovat elämää täynnä, he ratkovat rikoksia, rakastuvat, harrastavat irtoseksiä, bilettävät, selvittävät oman menneisyytensä kipupisteitä ja arvoituksia. Vanhenevan miehen rooli on kapeampi. Mies on joko muistisairas, kuten 60:ssä, Paratiisissa ja Isässä, tai juoppo, kuten Teräsleideissä, tai molempia, kuten Vihaisessa leskessä. Oulun kaupunginteatterin kuusikymppinen näyttelijä Timo Reinikka esittää muistisairasta vanhaa miestä peräti kahdessa eri näytelmässä tänä keväänä.
Kulttuurituotteiden sukupuoliero heijastaa myös todellisuutta. 70–100-vuotiaita naisia on väestössä kolmannes enemmän kuin miehiä, ja he ovat myös hyväkuntoisempia.
Samalla, kun käsitellään vanhenemista ja vanhustenhoitoa, luodaan myös uusia stereotyyppejä kuten aikuinen lapsi. Vanhenemista käsittelevien kulttuurituotteiden sivuhahmona aikuinen lapsi on joko ylihuolehtivainen ja vanhempiensa eteen uhrautuva, vanhempiensa omaisuutta himoitseva tai täysin pihalla aikuisuudesta ja vanhemmuudesta, kunnes 60–70-vuotias päähenkilö tulee ja järjestää asiat.
Kuka kertoo ja kenen tarinoita?
Ikääntyvät naiset muodostavat keskeisen osan kulttuurin kuluttajista. Teatterin kohdalla yleisösegmentti on erityisen merkittävä, minkä havaitsee kyllä lähes minkä tahansa teatterinäytöksen yleisöä tarkkaillessaan. On selvää, että kaikki mainitut kulttuurituotteet varmasti kiinnostavat yli kuudenkymmenen ikäistä maksavaa kuluttajaa. Mutta kuka näitä viihde- ja taideteoksia tekee ja representaatioita tuottaa?
Tarkistan mainittujen kulttuurituotteiden käsikirjoittajien ja ohjaajien iät. Näytelmän 60 käsikirjoittanut Veera Tyhtilä on minua nuorempi, 43-vuotias; Teräsleidien ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Pamela Tola on 39; Paratiisin ohjaaja Marja Pyykkö on ikäiseni ja käsikirjoittaja Matti Laine on 44. Nelikymppisyys pätee myös vuonna 1979 syntyneeseen ranskalaiskäsikirjoittaja Florian Zelleriin, Isän käsikirjoittajaan. Vihaisen lesken kirjoittaja Minna Lindgren on sentään jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä ja näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä jo kuudenkymmenen tuolla puolen.
Joka tapauksessa herää kysymys, kuvaavatko nämä kulttuurituotteet enemmän neli- ja viisikymppisten mielikuvaa vanhenemisesta ja vanhuudesta kuin varsinaisesti vanhenemista ja vanhuutta.
Toki elokuvien ja näytelmien näyttelijät ovat keski-iän ylittäneitä. Joskin sopii kysyä, ovatko vanhuuden representaatiot sittenkään kovin osuvia, kun kuusikymppinen näyttelijä sopii esittämään minkä tahansa ikäistä vanhusta virkeästä kuusikymppisestä dementoituvaan yhdeksänkymppiseen.
Sekä Teräsleideissä että Vihaisessa leskessä on kohtaus, jossa vanhukset ovat baarissa ryyppäämässä. Myös 60:n päähenkilö Tuuti tokaisee ”Mä haluan kaupungille, mä haluan baariin” tajuttuaan, että omassa elämässä ei tapahdu mitään uutta ja mielenkiintoista. Mutta jos edes kaltaiseni nelikymppinen ei enää jaksa vetää viinaa ja diskota tuntikaupalla, miten siihen pystyisi kuusi- tai kahdeksankymppinen? Nimenomaan bailaamisen kokemukseen näyttää kaikissa näissä kulttuurituotteissa tiivistyvän vapaus ja elämänilo. Kossun juominen, tupakan polttaminen, irtoseksi ja yöhön asti diskoaminen on sitä oikeaa hauskaa vakiintuneen parisuhteen ja teatterissa sherryn siemailun sijaan!
Olen kuitenkin kohdannut enemmän 60+-ikäisiä naisia kalannahkan parkituskurssilla, opintomatkalla Albaniaan ja feministisissä tutkimuskonferensseissa kuin baareissa ryyppäämässä. Vaikuttaakin siltä, että biletyskohtaukset kuvaavat enemmän nelikymppisten käsikirjoittajiensa käsitystä siitä, mitä vanhukset voisivat haluta tehdä, kuin sitä, minkä parissa ikääntyvät naiset aikaansa mieluusti viettävät.
Kulttuurituotteiden vanhukset rikkovat niitä odotuksia, joita vanheneville naisille ja vanhuksille asetetaan. Välillä se on ihanaa, kuten kuusikymppisen naispoliisin taltuttaessa pahiksen tai seitsemänkymppisen naisen uidessa alasti järvessä nuoruudenrakastettunsa kanssa. Välillä vain noloa, kun rankkuutta ja huumoria haetaan kirosanoilla ja kännisekoiluilla.
Toisaalta jos itse haluan ikääntymisen malleja, miksi etsisin niitä itseni ikäisten ohjaajien ja kirjoittajien teoksista? Eikö ole parempi etsiä malleja elävistä ihmisistä tarinoiden sijaan? Näyttelijät Jaana Kahra, Tuula Väänänen, Anneli Niskanen, Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta ovat jäätävän kovia ammattilaisia, 60+-ikäisiä naisia! Tai oikeastaan on väärin niputtaa heidät yhteen: Saara Pakkasvirralla ja Jaana Kahralla on kaksikymmentä vuotta ikäeroa. Ensimmäiset kolme mainittua näyttelijää sopivat kuusikymppisyyden malleiksi, jälkimmäiset kolme kahdeksankymppisyyden. Malleiksi voi ottaa myös niitä tosielämän 60+-ikäisiä naisia, joita kohtaan kansanopiston käsityökursseilla ja yhdistystoiminnassa.
Joka tapauksessa ikääntyneen naisen kuvien määrä on viime aikoina suomalaisessa mediatodellisuudessa kasvanut ja kuvat ovat monimuotoistuneet. Suurilla ikäluokilla on vielä monta vuosikymmentä edessään, mikä takaa vanhuutta käsittelevien mediatuotteiden tarpeen ja menekin tulevaisuudessakin.
Omiin 75-vuotispäiviini on kuitenkin vielä kolmekymmentä vuotta aikaa, ja nykyhetken vanhenemisen kuvat ehtivät vanheta siihen mennessä moneen kertaan.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]