Ilmatila: Pinch Pleat. Kantaesitys Oulun Valvesalissa 18.8.2023. Konsepti Ilona Jäntti ja Luke Styles, sävellys Luke Styles, valosuunnittelu Kauri Klemelä. Sirkustaiteilijat Mari Dahl Stoknes, Tamar Ohana Goksøyr ja Ilona Jäntti, musiikki Uusinta Ensemble (Mikko Raasakka klarinetti, Maria Puusaari viulu ja Max Savikangas alttoviulu).
Flow-sirkus toi Oulun juhlaviikoille Ilmatila-ryhmän kantaesityksen Pinch Pleat. Vuonna 2007 perustettu Ilmatila yhdistää teoksissaan sirkusta usein muihin taidemuotoihin; tällä kertaa suuressa roolissa on nykymusiikki.
Teoksen konseptin ovat luoneet Ilmatilan perustajajäsen Ilona Jäntti ja australialainen säveltäjä Luke Styles. Jäntti myös esiintyy yhdessä norjalaisen KompaniTO-ryhmän Mari Dahl Stoknesin ja Tamar Ohana Goksøyrin kanssa. Stylesin musiikin taas tulkitsevat Uusinta Ensemblen Mikko Raasakka, Maria Puusaari ja Max Savikangas.
”Pinch Pleat” viittaa verhojen pliseeraukseen — arkinen asia on hauskassa kontrastissa teoksen arvokkaan tunnelman kanssa. Näyttämön etualalla roikkuvat mustat kankaat tuntuvatkin miltei kolmannelta esiintyjäjoukolta muusikoiden ja akrobaattien rinnalla.
Alussa kankaat kiusoittelevat katsojaa: ne eivät tahdo väistyä, vaan kiepunta vertikaaliköyteen sidotussa renkaassa näkyy pitkään vain seinille lankeavina varjoina.
Ilma-akrobatiaan yhdistyy pari- ja kolmoisakrobatiaa, ja esiintyjien välinen vähäeleinen läheisyys tuo kokonaisuuteen lämpöä. Kiinteästi yhdessä toimivan kolmikon välille kasvaa kiinnostavia rooleja ja jännitteitä. Kun yksi hahmo ilmestyy katonrajasta ja toinen permannolta, kumpaa heidän väliinsä jäävä lopulta seuraa?
Välillä yksi voi laskea itsensä turvallisesti toisten varaan, välillä ihmiset kietoutuvat kangasmaiseksi kokonaisuudeksi. Äkkipudotuksia tai muuta itsetarkoituksellista uhkaa ei koreografiassa ole. Kankaat puolestaan väistyvät nöyrästi tai palaavat peittämään näkymää uhkaavina kuin tornadot.
Köydet ja renkaat solmiutuvat kankaiden kanssa rauhallisesti yhteen yhä uusilla tavoilla. Siirtymät eivät missään kohtaa vaikuta vain välttämättömältä roudaamiselta, vaan jokaisessa nostossa ja laskussa tuntuu olevan oma merkityksensä. Jotkin episodit tuovatkin elävästi mieleen laivan takilassa kiipeilyn.
Stylesin musiikissa on kiivautta ja synkän romanttista tunnelmointia. Puusaaren ja Savikankaan jouset yltyvät välillä hurjaan vimmaan, jota Raasakan pehmeä klarinetti ja perkussioiden haikea leikkisyys keventävät.
Kaikkien esiintyjien tasavertaisuutta korostaen myös muusikot ottavat näyttämötilaa haltuun. Hetkittäin musiikki taukoaa kokonaan antaen tilaa liikkeelle.
Näyttämökuvassa ei ole juuri muuta kuin mustaa, mutta Kauri Klemelän valosuunnittelu herättää varjot henkiin. Savu syttyy loistamaan; taustavalojen epäsäännöllinen rivistö paistaa välillä haastavasti suoraan kohti katsojaa pehmentyen sitten lempeäksi hehkuksi.
Pinch Pleatin ilmapiiri on herkeämättömän intensiivinen, milloin jylhän juhlallinen, milloin arkisemman harras. Visuaalisesta ja musiikillisesta tummuudesta huolimatta se ei ole synkkä vaan lempeä. Finaali johdattaa katsojan takaisin alkuun: arvoitukselliseen pimeyteen.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Asema-kollektiivin kesäteatterinäytelmää Eläintila esitettiin Oulun Hupisaarten kesäteatterissa 27.6.–5.7.2024. Tenka Issakainen kävi arvioimassa nuorten tekijöiden shown.
Oulun Taiteilijaseuran toteuttama ARToulu-taidealue syntyy Ouluun keväällä 2026. Alueen toivotaan laajentavan käsitystä siitä, mitä kaikkea visuaalinen taide voi olla ja […]
Julkistaidetta katsastamassa Pitääkö julkisen taiteen herättää tunteita tai ajatuksia? Miksi kaupunkiympäristö tarvitsee taidetta ja muistomerkkejä? Kaltio kuljeskeli Oulun uusien ja […]
Oulun Pikisaaren ympäristötaidereitti Pikinen Poloku on vakiintunut muutamassa vuodessa yhdeksi kaupungin kulttuurikesän vetonauloista. Saaressa itsekin työskentelevä Anu Kolmonen jututti taiteilijoita […]
Oulun kaupungin näyttämötilapulaa on osaltaan jo yli vuoden helpottanut Akseli Klonkin hallinnoima Pop-Up Näyttämö Klonkka. Matti A. Kemi selvitti tapauksen taustoja.
Kaltion päätoimittajaa pyydettiin kirjoittamaan Taiken Julkisen taiteen vuosikatsaukseen 2024 vuosikritiikki ”periferian julkisesta taiteesta”. Hän teki työtä käskettyä. Saimme luvan julkaista artikkelin myös omilla sivuillamme.
”Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään.” Jenny Kangasvuo arvioi Alice Rohrwacherin uusimman elokuvan La chimera – sielujen aarteet.
Elina Sallisen esikoiskokoelma erottuu ”rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan”, KaltionMatti A. Kemi kirjoittaa. Kehät sai vuoden 2024 Kritiikin Kannukset -palkinnon.
”Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ’olviretkistä Schleusingeriin’. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan.” Juhani Rantalan arvioitavana Hannu MäkelänKirjoittamisen ilo.
”Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin”: Marjo Jääskä arvioi tällä kertaa Katariina Vuoren romaanin Parasta ennen.