Wacky Tie Films: Ilveskuiskaaja. 80 min. Ensi-ilta 1.9.2023. S.
Ohjaus Juha Suonpää, käsikirjoitus Juha Suonpää ja Hanna Kaihlanen, kuvaus Juha Suonpää ja Alexander Markus Lembke, leikkaus Tuuli Kuittinen ja Hanna Kaihlanen, äänisuunnittelu Tanel Kadalipp, musiikki Puuluup, Kimmo Helén ja Tanel Kadalipp.
Päähenkilö Hannu Rantala.
Ohjaaja Juha Suonpää käytti kahdeksan vuotta Ilveskuiskaajaan. Elokuvan alkuteksteissä käy ilmi, ettei hän tuona aikana nähnyt yhtään ilvestä. Sen sijaan dokumentin miltein anonyymiksi jäävä päähenkilö Laitilasta näkee ilveksiä riistakameroillaan ja on omistanut myöhemmän elämänsä ilvesten suojelulle.
Dokumentti on tyyliltään keskushenkilönsä tavoin eklektinen, paikoin jopa erakkomainen. Päähenkilö, noin kuuttakymppiä kai lähestyvä mieshenkilö, tutkailee ympäristönsä ilveskantaa. Vankkaa lounasmurretta vääntävä mies on miltei ainoa ihminen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin dokumentissa. Pääosassa ovat riistakameroiden tarkkailussa olevat viisi ilvestä ja heidän askareensa keskellä jylhiä, lohkareisia metsämaisemia.
Dokumentissa on välikkeinä musiikkivideomaisia heijastuksia latvuksiin ja rakennuksiin. Välillä päähenkilö heittäytyy tanssimaan, välillä hän hiipii shamanistimaisin elkein ilvesnaamari suojanaan. Väliosina on myös hienoja, kalevalaistyylisiä runoja.
Dokumentin äänisuunnittelusta vastaa Tanel Kadalipp. Yhdessä Kimmo Helénin ja Puuluup-uusfolkduon kanssa teoksesta tulee mystisempi. Kurkkulaulannan ja baritoniviulun musiikki luontomaisemissa luo dokumentille ansaitsemansa tunnelman.
Muutoin mainiossa dokumentissä hiertää muutama seikka: luontodokumenttien tavoin päähenkilö harrastaa ”kisujen” kanssa vankkaa antropomorfismia. Droonikuvausta on taas ympätty vängällä liikaa. Faktatietoa Suomen ilveskannasta tarjotaan niukasti.
Hetki menee silmien tottua, kun elokuvassa on hyödynnetty 24 erilaista kameratyyppiä. Rauhallisella leikkauksella pahimmilta törmäyksiltä vältytään, mutta kohinaiseen ja mustavalkoiseen riistakameran kuvaan tottuu yllättävän pian, joskin kontrasti 4K-kuvalaatuun on jo häikäisevä.
Mikä dokumentin sanoma lopulta on? Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Vai onko tämän erakkomaisen ilvespalvojan tarkoitus osoittaa, ettei yksilön ja viranomaistahojen välinen ymmärrys riitä? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?
Luonnon eläimistöä vilahtelee dokumentin saatossa runsaasti. Vuoden kiertokulkua myötäilevä dokumentti onnistuu still-kuvien kautta. Uuden ilvespoikueen ilmestyminen herkistää jopa paantuneimmankin luontodokumenttien tuomitsijan.
Päähenkilön letkauttelu pitää dokumentin virettä yllä. Linkolamainen ajatus kuolleesta, kapisesta ilveksestä on mieleenpainuva; murteellinen ja sadatteleva toteaminen asioiden tiloista nyrjähtelee paikoin jopa komiikan puolelle. Dokumentti on sävyltään veikeä, hyvänmielinen ja leikittelevä.
Toista ihmistä kuullaan puhelimitse, edes baarimiljöössä fokalisointiin ei muita ihmisiä ole mahtunut. Sen sijaan Kanta-Hämeen vaakunan löytyminen pullonalusesta heraldisine ilveksineen ilahduttaa katsojaa typerryttävän paljon.
Elokuva on esillä Kööpenhaminan elokuvafestivaaleilla. Harmittaa jo valmiiksi, että lounasmurteinen, karhea kielimaisema tuskin pääse oikeuksiinsa englannin käännöksenä. Hiukan myös harmittaa, että taas ulkomailla esitellään suomalaista dokumenttiosaamista jälleen luontodokumenttina. Mutta onneksi tämä dokumentti on sentään tärähtänyt ja ketterä luontodokumentti myös meistä ihmisistä. Miau.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
