Wacky Tie Films: Ilveskuiskaaja. 80 min. Ensi-ilta 1.9.2023. S.
Ohjaus Juha Suonpää, käsikirjoitus Juha Suonpää ja Hanna Kaihlanen, kuvaus Juha Suonpää ja Alexander Markus Lembke, leikkaus Tuuli Kuittinen ja Hanna Kaihlanen, äänisuunnittelu Tanel Kadalipp, musiikki Puuluup, Kimmo Helén ja Tanel Kadalipp.
Päähenkilö Hannu Rantala.
Ohjaaja Juha Suonpää käytti kahdeksan vuotta Ilveskuiskaajaan. Elokuvan alkuteksteissä käy ilmi, ettei hän tuona aikana nähnyt yhtään ilvestä. Sen sijaan dokumentin miltein anonyymiksi jäävä päähenkilö Laitilasta näkee ilveksiä riistakameroillaan ja on omistanut myöhemmän elämänsä ilvesten suojelulle.
Dokumentti on tyyliltään keskushenkilönsä tavoin eklektinen, paikoin jopa erakkomainen. Päähenkilö, noin kuuttakymppiä kai lähestyvä mieshenkilö, tutkailee ympäristönsä ilveskantaa. Vankkaa lounasmurretta vääntävä mies on miltei ainoa ihminen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin dokumentissa. Pääosassa ovat riistakameroiden tarkkailussa olevat viisi ilvestä ja heidän askareensa keskellä jylhiä, lohkareisia metsämaisemia.
Dokumentissa on välikkeinä musiikkivideomaisia heijastuksia latvuksiin ja rakennuksiin. Välillä päähenkilö heittäytyy tanssimaan, välillä hän hiipii shamanistimaisin elkein ilvesnaamari suojanaan. Väliosina on myös hienoja, kalevalaistyylisiä runoja.
Dokumentin äänisuunnittelusta vastaa Tanel Kadalipp. Yhdessä Kimmo Helénin ja Puuluup-uusfolkduon kanssa teoksesta tulee mystisempi. Kurkkulaulannan ja baritoniviulun musiikki luontomaisemissa luo dokumentille ansaitsemansa tunnelman.
Muutoin mainiossa dokumentissä hiertää muutama seikka: luontodokumenttien tavoin päähenkilö harrastaa ”kisujen” kanssa vankkaa antropomorfismia. Droonikuvausta on taas ympätty vängällä liikaa. Faktatietoa Suomen ilveskannasta tarjotaan niukasti.
Hetki menee silmien tottua, kun elokuvassa on hyödynnetty 24 erilaista kameratyyppiä. Rauhallisella leikkauksella pahimmilta törmäyksiltä vältytään, mutta kohinaiseen ja mustavalkoiseen riistakameran kuvaan tottuu yllättävän pian, joskin kontrasti 4K-kuvalaatuun on jo häikäisevä.
Mikä dokumentin sanoma lopulta on? Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Vai onko tämän erakkomaisen ilvespalvojan tarkoitus osoittaa, ettei yksilön ja viranomaistahojen välinen ymmärrys riitä? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?
Luonnon eläimistöä vilahtelee dokumentin saatossa runsaasti. Vuoden kiertokulkua myötäilevä dokumentti onnistuu still-kuvien kautta. Uuden ilvespoikueen ilmestyminen herkistää jopa paantuneimmankin luontodokumenttien tuomitsijan.
Päähenkilön letkauttelu pitää dokumentin virettä yllä. Linkolamainen ajatus kuolleesta, kapisesta ilveksestä on mieleenpainuva; murteellinen ja sadatteleva toteaminen asioiden tiloista nyrjähtelee paikoin jopa komiikan puolelle. Dokumentti on sävyltään veikeä, hyvänmielinen ja leikittelevä.
Toista ihmistä kuullaan puhelimitse, edes baarimiljöössä fokalisointiin ei muita ihmisiä ole mahtunut. Sen sijaan Kanta-Hämeen vaakunan löytyminen pullonalusesta heraldisine ilveksineen ilahduttaa katsojaa typerryttävän paljon.
Elokuva on esillä Kööpenhaminan elokuvafestivaaleilla. Harmittaa jo valmiiksi, että lounasmurteinen, karhea kielimaisema tuskin pääse oikeuksiinsa englannin käännöksenä. Hiukan myös harmittaa, että taas ulkomailla esitellään suomalaista dokumenttiosaamista jälleen luontodokumenttina. Mutta onneksi tämä dokumentti on sentään tärähtänyt ja ketterä luontodokumentti myös meistä ihmisistä. Miau.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
Äiti soittaa minulle Norjaan myöhään perjantai-iltana. Luulen, että hänellä on joku hätä, joten vastaan, vaikka olen kiireinen. Äidin asia ei […]
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Suomalaisen tieteiselokuvan nimessä pitää nykyisin mainita vesi. Arto Halosen uutuuden Jälkeemme vedenpaisumus arvioi laadukkaaksi ja tinkimättömäksi Matti A. Kemi.
”Tekeillä olevat leikkaukset vaarantavat myös tulevaisuuden arkistot. Jos ainoastaan kapitalistisen voitontavoittelun logiikkaa noudattava taide voi menestyä, menetämme niiden äänten riippumattomuuden, kriittisyyden ja monimuotoisuuden, joilla on jotain sanottavaa.”
Tämä teksti on Kiilan jäsenten yhdessä kirjoittama. Kiila haluaa osoittaa solidaarisuutta ja käydä vuoropuhelua muiden Suomen nykyihallitusta vastustavien tahojen kanssa.
Taiteen tekeminen metsässä ei aina ole sellaista, mitä sen kuvittelee olevan. Ainakin Porin kulttuurisäätö -kollektiivin odotukset rapisivat viime kesänä Paljakalla.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
