Inger Christensen: Alfabet. Suom. Oscar Rossi. 89 s. Poesia 2021.
Kirjoitin viime keväänä Kvaak.fi-sivustolle arvion Kati Kovácsin Eläimellisistä aakkosista (WSOY 2021), jossa painotin aakkosjärjestyksessä olevan aapisen jo pitkään olleen yhden tekijän itselleen asettaman muotorajoitteen. Noin sataan vuoteen tällaisilla aapisilla ei ole ollut mitään tekemistä lapsen lukemaan oppimisen kanssa. Tanskan viralliseen kirjalliseen kaanoniin nostetun Inger Christensenin (1935–2009) alkujaan vuonna 1981 julkaistun Alfabetin suomennettu nimi voisi olla Aapinen. Suomentaja Oscar Rossi on kuitenkin säilyttänyt alkukielisen nimen, joka tosin suomalaisillekin kertoo mistä on kyse: kirjaimista, aakkosista.
Tällaisten aapisten ongelma ovat suomessa vähän käytetyt kirjaimet kuten c. Sarjakuvataiteilijana Kovács saattoi yliviivata canan, cissan, coiran ja calan, ja kertoa kuvin. Runoilija tai runon suomentaja eivät voi käyttää samaa keinoa, ja Christensenin suomennoksen chromilla alkava c-kirjain vaikuttaa ensin samalta oikotieltä. Kyse ei ole kielestä, sillä Rossi aloittaa jälkisanansa: ”Myös tanskaksi ’kromi’ kirjoitetaan koolla.”
Christensen on tanskalaisen systeemirunouden tunnetuimpia edustajia. Hän kuitenkin rikkoo systeeminsä jo kolmannessa runossa, ja j-kirjaimen juhannusyön jälkeen seuraa Atomipommi. Kokoelmana Alfabet on tiukasti kiinni omassa ajassaan, 1980-luvun ydinpommien pelossa. Atomipommin jälkeen runoissa esiintyvät vetypommi ja kobolttipommi. Runojen maailma tuo hyvin mieleen tuon ajan kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen, laajasti vaikuttaneen ydinsodan pelon ja ympäristömyrkkyjen vaaran.
Rikki menevän aakkostuksen lisäksi Christensen on rakentanut teokseen toisenkin systeemin. Runojen säemäärä kasvaa Fibonaccin lukujonon mukaan: 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34, 55, ja niin edelleen. Tätä Christensen noudattaa viimeiseen n-runoon saakka, joka jää kesken, 321 säkeeseen kaavanmukaisen 610 säkeen sijaan. ”nyt uneksijat kulkevat ympäriinsä / unet avoimesti paljaalla ihollaan”. Lopussa ollaan apokalyptisessa maailmassa, jossa ”kukaan ei heitä enää kanna”. Kukaan ei ole enää antamassa aihetta enemmille kirjaimille, sanoille tai säkeille. Aakkoset lakkaavat satamasta.
Jos Christensenin Alfabet on sisällöllisesti neljässäkymmenessä vuodessa vanhentunut, niin muotonsa puolesta teoksen suomentaminen on ollut aiheellista. Runollisten ”systeemien” ja kokeellisten ”järjestelmien” on edelleen todisteltava merkitystään. Kirjallisilla muotorajoitteilla on pitkä historia, ja se tulee tunnetuksi ainoastaan julkaisemalla uudelleen alan merkittävimpiä teoksia. Alfabet tarjoaa nostalgisen matkan 1980-luvun maailmaan.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
