
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Torni. Intiön vesitorni (Oulu), 14.9.–1.10.2016. Konsepti, ohjaus, koreografia ja tuotanto Pirjo Yli-Maunula. Tanssijat Milla Virtanen, Maria Littow, Pirjo Yli-Maunula; sirkustaide Sanna Vellava, Ilona Jäntti; äänisuunnittelu Anssi Laiho; valosuunnittelu Jukka Huitila; lavastus ja puvustus Heidi Kesti.
Tarot-korteissa Tornin kortti tarkoittaa muutosta ja jonkin vanhan hajoamista, ehkä uuden alkua. Hirtetty taas korttina merkitsee jonkin tilanteen jähmettymistä ja paikallaan junnaamista sekä kykenemättömyyttä edetä tilanteessa mihinkään suuntaan.
Kortissa hirtetty roikkuu pää alaspäin köyden varassa eikä liiku. Tämä näky on myös Torni-teoksen ensimmäinen näyttämökuva sen jälkeen, kun Intiön vesitornin sisälle on astuttu silinteripäisen nuoren herran ohjaamana, sillä ilma-akrobaatit Sanna Vellava ja Ilona Jäntti sijaitsevat noin tornin keskiosassa toistensa asentoa ja liikekieltä peilaten.
Teoksen temaattiset peruselementit syntyvät näiden symbolien kautta muutoksen ja jähmettymisen ja toisaalta eteenpäin työntymisen kuvastoina leijuvien ihmiskehojen ilmentäessä niitä tornin keuhkoissa.
Pirjo Yli-Maunulan teos istuttaa tuolille, jonka istuinosassa minua tervehtii laminoitu tarotkortti: Hirtetty.
Yleisö on jaettu kahtia. Kun hirtetyn kortti nousee, on minun vuoroni nousta ja seurata portaita ylöspäin toista näyttämötasannetta kohti.
Teoksen erityinen tilallisuus antaa aihetta ja odotuksia moneen. Tilaa onkin käytettykin monipuolisesti. Vaikka katsomot sijoittuvat sekä keskelle tornia ja katsottavaa riittää myös ilmassa, maatasossa ja keskitasossa tornia, silti suuri osa teoksen katseluajasta toteutuu katselemalla alhaalta ylös.
Huomaan loppuajasta jännittäneeni niskaa. Tornia teoksena määrittää butomainen hitaus ja hartaus. Heidi Kestin puvustus ja lavastus toteutuu orgaanisesti tilan tunnelmaa ja hahmojen merkitystä ja sävyjä kunnioittaen.
Pian näyttämölle astuu toinen toistaan absurdimpia hahmoja. Portaissa katsojat omii tuijottava, lähes päällekäyvä ihmishiiri, joka on yhtä aikaa kiinnostava ja myös tunkeileva.
Torni on uni ja vajoaminen. Torni on hirtetyn edes takaisin sahaavan liikkeen päänsisäinen ja kehokipuun sidottu transsi ja hysteerisen naisen ulvonta kiinnipainettua raskasta ovea vasten. Torni on vierailu jonkun toisen unessa.
Kehyskertomus Tornin ulkopuolella ennen sisään astumista on jo esitellyt pallopäiset hahmot, pariskunnan ihmisvartaloilla. He näyttävät sarjakuvahahmoilta ja kuvataiteesta arkeen hypänneiltä tyypeiltä.
Kyseessä on kosintamenot, joiden jälkeen teoksen kerronta muodostuu lähes meditatiiviseksi transsiksi ilman varsinaista fokusoivaa tarinallista ydintä. Sirkusta, kuvataidetta ja fyysistä teatteria yhdistävä ilmaisu on hidastettua, riisuttua, vähäeleistä. Jännite syntyy odottamisesta.
Toisinaan toivon, että kauhun lajityyppiä hyödyntävistä Liisa Ihmemaassa -hahmoista irtoaisi enemmän kerronnallisuutta tai kehollista tutkimista. Torni on teoksena visuaalinen ja tajunnallinen tila, johon kuuluu myös hysteerisen naisen arkkityyppi (Milla Virtanen) sekä tuijottava, kammottava jänis, joka seisoo pelottavasti näynomaisena hahmona, tai patsaana, jossain korkeuksissa klassisen kauhuäänimaailman saattelemana.
Hahmojen liikekieli jää hypnoottisen ja hitaan tunnelman luomisen jalkoihin. Hiiri lähestyy ja tuijottaa, jänis seisoo uhkaavana ja hysteerinen nainen on hysteerinen, mutta odotan näille jonkinlaista motivaatiota tai motiivia kenties. Sellainen jää löytymättä.
Ilma-akrobaattien lihallisuus ja tornin syvyys- ja korkeusakselin tilallisuus, tämä tilan ja kehon tanssi kuitenkin ylittää ja ohittaa hahmojen sementtimäisen, jähmeän ja tuijottavan staattisuuden.
Yleisö ohjataan ryhmä kerrallaan kulkemaan portaita puoliväliin tornia; silti tornin korkeus, sen yläosa, jää katsojilta täysin salaisuudeksi. Jännittävää olisi ollut saada katsoa tapahtumia myös ylhäältä alaspäin -suuntauksella.
Kaiken kaikkiaan Torni on esityksenä kauhua ja kehollista tilallisuutta; performanssi, joka tarjoilee ajan eri kerrostumia tai tajunnallisia tilanteita toistensa halki.
Varsinainen kerronta vielä hakee paikkaansa. Esityksen jälkeen siirrymme ulos ja viereisessä kerrostalossa (yhtäkkiä varsin tornimainen rakennus sekin) ovi aukeaa, ja kauempana joku tulee ulos tuomaan roskia mutta pysähtyy tuijottamaan punaisella matolla kävelevää paria, loppukuvaa.
Yleisössä muutama naurahtaa vaivautuneena sitä, että esitys särkyy. Yhtä aikaa ollaan teoksen sisällä ja ei olla. Pidän siitä. Kohta loppukuvaa halkoo myös hämmentynyt, neonkeltaiseen juoksupukuun pukeutunut lenkkeilijä, joka tajuaa juosseensa lavasteiden keskelle ja hyppelehtii nostellen jalkojaan pois tieltä.
Esityksen kliimaksikohdassa pimeydestä tornin korkeuksista lähestyy ylhäältä alas katsojia kohti vespaava ääni, joka yhtäkkiä valojen lävähtäessä päälle paljastuu putoilevaksi sateeksi kirjan sivuja – näky on absurdi ja katharsiksen omainen ja sitä seuraavat strobovalot ja ilma-akrobaattien hurja tanssi korkeuksissa ovat kertakaikkisen häikäisevä näky.
Tuo kuva ei luultavasti koskaan poistu tajuntani hämäristä.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.