Kauhua ja ihmiseläimiä Intiön vesitornissa

Tarot-korteissa Tornin kortti tarkoittaa muutosta ja jonkin vanhan hajoamista, ehkä uuden alkua. Hirtetty taas korttina merkitsee jonkin tilanteen jähmettymistä ja paikallaan junnaamista sekä kykenemättömyyttä edetä tilanteessa mihinkään suuntaan.

Kortissa hirtetty roikkuu pää alaspäin köyden varassa eikä liiku. Tämä näky on myös Torni-teoksen ensimmäinen näyttämökuva sen jälkeen, kun Intiön vesitornin sisälle on astuttu silinteripäisen nuoren herran ohjaamana, sillä ilma-akrobaatit Sanna Vellava ja Ilona Jäntti sijaitsevat noin tornin keskiosassa toistensa asentoa ja liikekieltä peilaten.

Teoksen temaattiset peruselementit syntyvät näiden symbolien kautta muutoksen ja jähmettymisen ja toisaalta eteenpäin työntymisen kuvastoina leijuvien ihmiskehojen ilmentäessä niitä tornin keuhkoissa.

Pirjo Yli-Maunulan teos istuttaa tuolille, jonka istuinosassa minua tervehtii laminoitu tarotkortti: Hirtetty.

Yleisö on jaettu kahtia. Kun hirtetyn kortti nousee, on minun vuoroni nousta ja seurata portaita ylöspäin toista näyttämötasannetta kohti.

Teoksen erityinen tilallisuus antaa aihetta ja odotuksia moneen. Tilaa onkin käytettykin monipuolisesti.  Vaikka katsomot sijoittuvat sekä keskelle tornia ja katsottavaa riittää myös ilmassa, maatasossa ja keskitasossa tornia, silti suuri osa teoksen katseluajasta toteutuu katselemalla alhaalta ylös.

Huomaan loppuajasta jännittäneeni niskaa. Tornia teoksena määrittää butomainen hitaus ja hartaus. Heidi Kestin puvustus ja lavastus toteutuu orgaanisesti tilan tunnelmaa ja hahmojen merkitystä ja sävyjä kunnioittaen.

Pian näyttämölle astuu toinen toistaan absurdimpia hahmoja. Portaissa katsojat omii tuijottava, lähes päällekäyvä ihmishiiri, joka on yhtä aikaa kiinnostava ja myös tunkeileva.

Torni on uni ja vajoaminen. Torni on hirtetyn edes takaisin sahaavan liikkeen päänsisäinen ja kehokipuun sidottu transsi ja hysteerisen naisen ulvonta kiinnipainettua raskasta ovea vasten. Torni on vierailu jonkun toisen unessa.

Kehyskertomus Tornin ulkopuolella ennen sisään astumista on jo esitellyt pallopäiset hahmot, pariskunnan ihmisvartaloilla. He näyttävät sarjakuvahahmoilta ja kuvataiteesta arkeen hypänneiltä tyypeiltä.

Kyseessä on kosintamenot, joiden jälkeen teoksen kerronta muodostuu lähes meditatiiviseksi transsiksi ilman varsinaista fokusoivaa tarinallista ydintä. Sirkusta, kuvataidetta ja fyysistä teatteria yhdistävä ilmaisu on hidastettua, riisuttua, vähäeleistä. Jännite syntyy odottamisesta.

Toisinaan toivon, että kauhun lajityyppiä hyödyntävistä Liisa Ihmemaassa -hahmoista irtoaisi enemmän kerronnallisuutta tai kehollista tutkimista. Torni on teoksena visuaalinen ja tajunnallinen tila, johon kuuluu myös hysteerisen naisen arkkityyppi (Milla Virtanen) sekä tuijottava, kammottava jänis, joka seisoo pelottavasti näynomaisena hahmona, tai patsaana, jossain korkeuksissa klassisen kauhuäänimaailman saattelemana.

Hahmojen liikekieli jää hypnoottisen ja hitaan tunnelman luomisen jalkoihin. Hiiri lähestyy ja tuijottaa, jänis seisoo uhkaavana ja hysteerinen nainen on hysteerinen, mutta odotan näille jonkinlaista motivaatiota tai motiivia kenties. Sellainen jää löytymättä.

Ilma-akrobaattien lihallisuus ja tornin syvyys- ja korkeusakselin tilallisuus, tämä tilan ja kehon tanssi kuitenkin ylittää ja ohittaa hahmojen sementtimäisen, jähmeän ja tuijottavan staattisuuden.

Yleisö ohjataan ryhmä kerrallaan kulkemaan portaita puoliväliin tornia; silti tornin korkeus, sen yläosa, jää katsojilta täysin salaisuudeksi. Jännittävää olisi ollut saada katsoa tapahtumia myös ylhäältä alaspäin -suuntauksella.

Kaiken kaikkiaan Torni on esityksenä kauhua ja kehollista tilallisuutta; performanssi, joka tarjoilee ajan eri kerrostumia tai tajunnallisia tilanteita toistensa halki.

Varsinainen kerronta vielä hakee paikkaansa. Esityksen jälkeen siirrymme ulos ja viereisessä kerrostalossa (yhtäkkiä varsin tornimainen rakennus sekin) ovi aukeaa, ja kauempana joku tulee ulos tuomaan roskia mutta pysähtyy tuijottamaan punaisella matolla kävelevää paria, loppukuvaa.

Yleisössä muutama naurahtaa vaivautuneena sitä, että esitys särkyy. Yhtä aikaa ollaan teoksen sisällä ja ei olla. Pidän siitä. Kohta loppukuvaa halkoo myös hämmentynyt, neonkeltaiseen juoksupukuun pukeutunut lenkkeilijä, joka tajuaa juosseensa lavasteiden keskelle ja hyppelehtii nostellen jalkojaan pois tieltä.

Esityksen kliimaksikohdassa pimeydestä tornin korkeuksista lähestyy ylhäältä alas katsojia kohti vespaava ääni, joka yhtäkkiä valojen lävähtäessä päälle paljastuu putoilevaksi sateeksi kirjan sivuja – näky on absurdi ja katharsiksen omainen ja sitä seuraavat strobovalot ja ilma-akrobaattien hurja tanssi korkeuksissa ovat kertakaikkisen häikäisevä näky.

Tuo kuva ei luultavasti koskaan poistu tajuntani hämäristä.