Arvostelu: Iron Sky The Coming Race

Erään eurooppalaisen fantasiaelokuvan rotuopista

Ottaen huomioon, että kyseessä on Iron Sky -sarjan toinen osa, on aiheellista paneutua kysymykseen, miksi ylipäätään markkinoinnissa on väkisellä ympätty Iron Skyn perään numeraali. Ilman sitäkin olisi tultu toimeen, koska side ensimmäiseen Iron Skyhin (2012) on löyhä, milteipä olematon. Idean tasolla ainoa jatkuvuus aiemmasta osasta on ajatus, että Kuussa majailee natseja. Sen takia ei olekaan mielekästä eritellä Vuorensolan ja kumppaneiden aiemmista Star Wreck -elokuvista sen enempää, eikä tarpeen myöskään ole pohjustaa Iron Skyn ensimmäistä osaa tapahtumineen tai henkilöineen.

Mutta Kuussa siis majailee natseja ja pahuuden ilmentymät Adolf Hitler ja Steven Jobs ovat elossa. Lisää twistiä pohjustukseen tuodaan dystopialla, jossa jäljelle jääneet ei-fasistit joutuvat asumaan Kuussa natsien kanssa ja kärsivät energiapulasta. Aatteista huolimatta ihmisyyttä on puolustettava ja yhteen hiileen on puhallettava, vaikka kaikki vihaavat Kuun kamarallakin natseja.

Toistaiseksi juoni kuulostaa parodiselta, jopa farssimaiselta, mutta käsikirjoitus kursii ideaa monitasoiseksi odysseiaksi pelastaa jäljelle jäävä ihmiskunta. Ajankohtaiset referenssit nivoutuvat vaivatta tulevaisuuteen: populaarikulttuurin allegoriat ja intertekstuaalisuudet ovat löydettävissä – jos yleissivistystä populaarikulttuurista löytyy – aina Kivisistä ja Sorasista lähtien patterituikkuihin ja Nokian 3310-puhelinmallin arkaaisiin applikaatioihin. Symboliikan tasolta nainen ja soihtu -teema sekä Applen käyttäjäehtosopimuksen tooramaisuus jäävät salamyhkäisellä kekseliäisyydellään mieleen.

Genrelle epätyypillisesti narratiivin monitasoisuus ja kantaaottavuus on kiehtovaa, kekseliästä ja paikoin jopa hämmentävää. Ajatus seismologisista järistyksistä Kuun pinnalla tai maankuoren alla oleva käänteinen magneettikenttä on vaatinut viitseliäisyyttä mielikuvitukselta ja tieteelliseltä pohdinnalta.

Elokuva ei alleviivaa tai selittele. Ei ole tarpeen tietää, miksi dinosaurukset on elvytetty uudelleen henkiin, ei ole aiheellista selittää katsojille, miksi epäonnistuneen muumiointiyrityksen jälkeenkin Stalin näyttää edelleen varsin hyväkuntoiselta ja puheliaalta. Maltillisesti elokuva esittelee myös arkkityyppejä roduista – ja tokihan suomalaistuotannossa kuulemmekin hiukan suomea siinä kontekstissa, miten haluamme meidät nähtävän representaationa maailmalla.

Elokuvan kerronnan tahti on kiivas, ajoittain jopa kaahaileva. Narratiivissa on monta sisäiskertomusta, joiden muodostama vyyhti on monumentaalinen ja toisistaan erkaantuva. Juonen kannalta tärkeitä asioita sanotaan vain kertaalleen. Hollywoodin kaltainen pohjustus ja tautologisuus loistaa poissaolollaan. Viimeisen vartin sisään vyyhdin kasaaminen takaisin kauniiksi kerronnalliseksi kokonaisuudeksi osoittautuu hämmentäväksi rymistelyksi. Puoleentoista tuntiin on ympätty iso määrä aihioita, mutta ällistyttävästi paketti pysyy kiihdyttelystä huolimatta rytyttömänä ja eheänä.

Seksuaalivähemmistöt ja kliseinen rakkaustarina on toki liitetty henkilögalleriaan, mutta näiden esiintuominen yllättävän mutkattomasti ja epäkonventionaalisesti – ajatellen yleistä fantasia- tai toimintaelokuvagenren raameja – on virkistävä, jopa yllättävä. Elokuvan sankarit on seksualisoitu mutta juuri niin maltillisesti, että voyerismiin syyllistyy vasta jälkijättöisesti.

Elokuvan puvustus on hatunnosto vanhoille länkkäreille: hyvikset ovat kirkkaissa ja vaaleasävyisissä asusteissa, pahikset nuhjaantuneissa joskin futuristisissa uniformuissa. Lavastus on viherseinän ja tietokonegrafiikoiden juhlaa; dystopiaa tuodaan esiin säyseän synkästi, mutta kontrasti muuttuu elokuvan kuluessa juonen modaliteettien mukaisesti. Idea ei sinällään ole mitenkään vallankumouksellinen, mutta jujuna onkin pohtia, miksi odysseiassa paluu Maan kuoren sisään onkin silmämunia polttava kokemus tai miksi iPadit hohtavat kolkosti muuten hämärretyssä tulevaisuudessa.

Näyttelijätyöskentely on vaivatonta. Uudet kasvot hoitavat hommat vaivattomasti kotiin ja venäläistaustainen puhuu tarpeeksi murtaen tehden hahmostaan uskottavan muttei karrikatyyrista. Rotustereotypiat ovat elokuvan ainoa alleviivaava ja parodinen aihelma. Sen sijaan tarinan kannalta oleelliset toimijat ovat keskenään tasavertaisia ja herooisessa mielessä scifi- tai toimintagenren arkkityyppien vastaisia. Antagonistit ovat kulttuurisesti jo niin tunnettuja, että niiden karikatyyrimäisyys on suotavaa.

Hiukan ennen elokuvan lopputekstejä huomaan esittäväni ehdollistavan kysymyksen: mikä tämä on? Fantasiaelokuvaksi katsantokanta on liian ahdas. Action-rainaksi liian syvällinen. Draamaksi saati komediaksi kokonaisuus rikkoo liikaa konventioita tai ei tarjoa tiettyjä tunnusmerkkejä tarpeeksi ollakseen jokin tai jotain. Muotoilisin, että teos on progressiivinen ja fuusiomainen sinfonia – ehkäpä jopa otsikkonsa mukaisesti the coming race, oma tuleva lajinsa.

Scifi-kirjailija Johanna Sinisalo oli käsikirjoittamassa ensimmäistä osaa. Tuolloin elokuvan tyylilaji oli parodinen: alleviivaavaa ja huumoriltaan kategorisempaa farsseilua. Sinisalo on kirjoittanut myös ykkösosaa mukailevan romaanin Renaten tarina (Johnny Kniga, 2018), johon tämä jatko-osa osaltaan pohjautuu.

Oulun Muusajuhlilla elokuussa 2018 Sinisalo luonnehti tehtäväänsä käsikirjoittajana oivallusten tulvaksi, jossa oli vapaus irrotella mutta kunnioittaa tieteen lainalaisuuksia. Lisäksi hän pauhasi ekologiasta ja ekokatastrofeista, naiskuvasta ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuudesta. Nämä metateemat löytyvät hivelevän kätkettyinä muutoin mukamas viihteellisestä kokonaisuudessa, jonka pääkäsikirjoittaja tosin on ollut Dalan Musson.

Elokuvan sävellystaide on ainoa puite, joka jää jälkeen elokuvan muusta tasosta ja yllättävyydestä. Tuomas Kantelisen säveltämä musiikki on mitäänsanomatonta ja kieleltään virttynyttä. Tällaiseen odysseiaan olisi suonut selkeää teema-aihelmaa ja sinfonisuutta. Tiedättehän: starwarsmaista mutta omaehtoisempaa. Pientä pilkettä sentään tuo slovenialaistaustainen avantgarde-metalliyhtye Laibach. Myös ääniefektit mataavat: ne eivät ole mitenkään kekseliäitä vaan tuttuja oivalluksia jo 1960-luvun Star Trekistä. Pompöösiä on – mutta väärässä suhteessa muuhun viretasoon.

Elokuvan lopetus uumoilee saagalle jatko-osaa. Jos tämän kaltaisin yllätyksin jatketaan, olettaisin Vuorensolan huipentavan Iron Sky -trilogian muhevalla sopimuksella Hollywoodiin. Eurooppalaiselle elokuvataiteelle moinen tosin on epäsuotuisaa mutaatiota ja progressiiviselle suomalais-saksalaiselle yhteistuotannolle – ehkäpä – jopa uhmaava sukupuutto.

Hollywoodmaisesti tähän tulisi vielä alleviivata, että tämä elokuva on aikakautemme merkkiteos ja lajissaan jotain elokuvaevoluutiota mullistavaa, mutta onneksi siihen ei ole tarvetta, koska tämä näyte on nykytaso eurooppalaisesta yhteistyöstä ja ajatuksesta, että natsit ovat myös osa nyky-yhteiskuntaa.