
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Akseli Klonk: Ryysyrannan Jooseppi 2.0.
Alkuperäisteksti Ilmari Kianto, ohjaus Janne Kuustie, dramatisointi Kuustie–Kalajoki–Jartti, lavalla Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti. Ensi-ilta Limingassa heinäkuussa 2017, arvioitu esitys Valvenäyttämöllä Oulussa lokakuussa.
Ryysyrannan Jooseppi (1924) on kuin elimellinen jatkumo Kainuun ”Nälkämaan laululle”. Se ei Ilmari Kiannon (1874–1970, Calamnius vuoteen 1907 asti) valtavassa tuotannossa kuitenkaan ole joutsenlaulu vaan hänen kirjailijauransa keskivaiheille vuoteen 1923 sijoittuva teos. Punainen viiva oli julkaistu nelisentoista vuotta aiemmin, vuonna 1909, kun Kianto vieraili Jooseppi Kyllösen torpassa. Joosepin elämänvastukset ilmeisesti koskettivat Kiantoa siinä määrin, että hän päätti kirjoittaa niistä kirjan.
Vaikka Kyllönen myöhemmin ilmeisesti suutahtikin vähäksi aikaa vaiheidensa luvattomasta käytöstä, ei se estänyt kirjaa muuttumassa kansan mielissä yhdeksi tenhottavimmista köyhälistökuvauksista kirjallisuushistoriassamme.
Irwin Goodman (s. Antti Hammarberg, 1943–1991) on samannimisessä kappaleessaan tiivistänyt ja karrikoinut Ryysyrannan tapahtumat osuvaksi lauluksi. Olipa hän peräti nimennyt omakotitalonsakin Ryysyrannaksi. Goodman kuitenkin menetti Ryysyrannan verovelkojen takia vasaran alle (mistä syntyi tietenkin protestilaulajalle toinenkin kappale, ”Ryysyranta meni”). Ei Irwin aivan perikadon partaalla tainnut missään vaiheessa olla verrattuna esikuvaansa Jooseppiin. Kuitenkin yhteys Kiannon teoksen ja Goodmanin laulujen välillä on intuitiivinen ja toimiva.
Janne Kuustien ohjauksista voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan uskalluksen puutteesta niitä ei voi syyttää. Itse olen nähnyt Ryysyrannan lisäksi M. A. Nummisuutarit, joka vei kesäteatterin klassikon yhä dadaistisille ja absurdeille urille. Mauri Antero Nummisen kappaleet vilahtelivat ryöppyinä tahallisen ylidramaattisen kerronnan lomassa. Silloin vain tuntui, että kännissä keksitystä sanaleikistä on laajennettu näytelmä hilpeää kesäteatteria janoavien kulttuuritanttojen kauhuksi.
Ryysyrannan Jooseppi kuitenkin metakerronnasta, retkahtaneesta neljännestä seinästä, improvisaatiosta ja assosioinnista huolimatta koskettaa katsojaa. Kun Joosepin vaimo Kaisa-Reetta, jolla ei ole edes kaupunkipaitulia tai hamosta, tulee kertomaan, että heidän ainokainen lehmänsä on poikiessaan kuollut, on tippa tulla linssiin.
Toisella puoliajalla perinteiset ryysyt, kitarat ja viulut ovat vaihtuneet syntetisaattoriin, aurinkolaseihin ja napapaitoihin. Folk-laulanta on muuttunut ysärin eurodanceksi ja rapiksi. Jälkimmäinen puolikas koostuu lähinnä Kuustien näytelmille tyypillisestä metapuheesta, jossa ohjaaja ja näyttelijä kertovat suhteestaan teokseen ja sen tekijään, muun muassa Kuustien omistaman Kiannon repun kautta.
Näyttelijät Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti selviävät improvisaation värittämästä osuudesta kuivin jaloin ja papukaijamerkein. Heidän yhteispeliään on ilo seurata. On yhtä aikaa rento ja repäisevä meininki. Musiikki on hienosti sovitettua ja loopperilla pelailu on saumatonta. Lavasteita käytetään luovasti ja köyhyyden määritelmän sanakirjamainen luenta sykähdyttää.
Ongelmaksi kuitenkin muodostuu metakerronnan tarpeellisuus. Nykyään, kun menee katsomaan lähes mitä tahansa näytelmää, oli se sitten ammatti- tai harrastajateatteria, siellä käytetään metakeinoja: yleisön puhuttelua, tekijyyden esiin tuomista, lajityypin ja tyylilajin vaihtoa. Jo William Shakespeare käytti näitä keinoja, mutta aniharva enää kirjoittaa esimerkiksi Monte Criston Kreivin kaltaista tyylipuhdasta epookkidraama.
Tyylilajit sekoittuvat postmodernissa, mutta kysymys kuuluukin, onko se aina hyvä? Tuoko se uuden tulkinnan tason klassikkonäytelmään? Metakeinot kärsivät pitkään käytettynä inflaatiota ja tarinaan uppoutuminen muuttuu mahdottomaksi. Katarsista ei synny. Hyvä näyttelijätyö kuitenkin säilyttää näytelmän flown ja lopun paluu juonelliseen kerrontaa pelastaa paljon.
Kävin katsomassa näytelmän tällä erää viimeisen esityksen. Ryysyrannan Jooseppi 2.0 on hyvä ja paikkaansa puolustava näytelmä tässä ajassa ja tästä ajasta. Se on näytelmä henkisen, fyysisen, sosiaalisen ja ekonomisen köyhyyden moninaisuudesta.
Silti se herättää epävarmuutta ja paljon kerronnallisia kysymyksiä: Miksi tuoda esiin tekijöiden omia mielipiteitä? Mikä tekee tekijöistä sen erityislaatuisempia ihmisiä kuin muut? Eivätkö tekijät olekaan kuolleita? Onko intentiolla väliä? Miksi metakerronta ja -keinot? Miten olisi vain näyttelemisen ja näyttämisen laita? Kuvaamisen ja kuvittamisen, ei kuvailemisen? Miten olisi lumoutuminen eikä niinkään pohdinta? Miten olisi viihtyminen huomaamatta kuin huomattava kiihtyminen? Mitä olisi vienon alitajunnallinen muutoksen etsiminen häilyvän tajunnallisen muutoksen sijasta? Tekeekö tai osaako kukaan enää tehdä tyylipuhdasta komediaa tai draamaa? Uskooko kukaan, että pelkkä juoni ja kerronta kantaisivat? Tehdäänkö tyylirikkoja siksi, ettei uskota, että pystyttäisiin viemään tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin ilman niitä? Onko suuri kertomus niin kuollut, ettei sitä voi muuta kuin ironisoida? Jaksaako katsoja vartoa hetken kanssamme perinteisissä suvantokohdissa, ilman ärsykkeiden ilotulitusta? Näitä minä mietin.
Mukava huomata, että näytelmä on herättänyt nämä kysymykset, sillä eikö kysymysten herättäminen ole taiteen tehtävä. Ei niinkään vastausten antaminen, jotka kuitenkin ovat kovin tilannesidonnaisia. Vaikka eivät nämä kysymykset aivan ole niitä kysymyksiä, joita ehkä toivottiin.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä”, Outi Hytönen kirjoittaa Linnea Axelssonin August-palkitusta runoelmasta. Suomeksi kirjan on kääntänyt ja kustantanut Kielettären Kaija Anttonen.
Hanna Holopaisen ja Satu Kohon Paikkatunne taiteessa -projekti alkoi syksyllä 2022 Unkarissa. Tämä artikkeli on kirjoitettu Holopaisen verkkosivustolla aiemmin julkaistun blogi-päiväkirjan pohjalta Kaltiolle.
Kemijoen kulttuurituki ry:n tuottama, Rovaniemellä Korundin konserttisalissa 1.9.2022 ensi-iltansa saanut Karvalakkiooppera teki historiaa monella tavalla. Amanda Hakoköngäs haastatteli oopperan tuottaja Olli Tiuraniemeä.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.