
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Akseli Klonk: Ryysyrannan Jooseppi 2.0.
Alkuperäisteksti Ilmari Kianto, ohjaus Janne Kuustie, dramatisointi Kuustie–Kalajoki–Jartti, lavalla Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti. Ensi-ilta Limingassa heinäkuussa 2017, arvioitu esitys Valvenäyttämöllä Oulussa lokakuussa.
Ryysyrannan Jooseppi (1924) on kuin elimellinen jatkumo Kainuun ”Nälkämaan laululle”. Se ei Ilmari Kiannon (1874–1970, Calamnius vuoteen 1907 asti) valtavassa tuotannossa kuitenkaan ole joutsenlaulu vaan hänen kirjailijauransa keskivaiheille vuoteen 1923 sijoittuva teos. Punainen viiva oli julkaistu nelisentoista vuotta aiemmin, vuonna 1909, kun Kianto vieraili Jooseppi Kyllösen torpassa. Joosepin elämänvastukset ilmeisesti koskettivat Kiantoa siinä määrin, että hän päätti kirjoittaa niistä kirjan.
Vaikka Kyllönen myöhemmin ilmeisesti suutahtikin vähäksi aikaa vaiheidensa luvattomasta käytöstä, ei se estänyt kirjaa muuttumassa kansan mielissä yhdeksi tenhottavimmista köyhälistökuvauksista kirjallisuushistoriassamme.
Irwin Goodman (s. Antti Hammarberg, 1943–1991) on samannimisessä kappaleessaan tiivistänyt ja karrikoinut Ryysyrannan tapahtumat osuvaksi lauluksi. Olipa hän peräti nimennyt omakotitalonsakin Ryysyrannaksi. Goodman kuitenkin menetti Ryysyrannan verovelkojen takia vasaran alle (mistä syntyi tietenkin protestilaulajalle toinenkin kappale, ”Ryysyranta meni”). Ei Irwin aivan perikadon partaalla tainnut missään vaiheessa olla verrattuna esikuvaansa Jooseppiin. Kuitenkin yhteys Kiannon teoksen ja Goodmanin laulujen välillä on intuitiivinen ja toimiva.
Janne Kuustien ohjauksista voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan uskalluksen puutteesta niitä ei voi syyttää. Itse olen nähnyt Ryysyrannan lisäksi M. A. Nummisuutarit, joka vei kesäteatterin klassikon yhä dadaistisille ja absurdeille urille. Mauri Antero Nummisen kappaleet vilahtelivat ryöppyinä tahallisen ylidramaattisen kerronnan lomassa. Silloin vain tuntui, että kännissä keksitystä sanaleikistä on laajennettu näytelmä hilpeää kesäteatteria janoavien kulttuuritanttojen kauhuksi.
Ryysyrannan Jooseppi kuitenkin metakerronnasta, retkahtaneesta neljännestä seinästä, improvisaatiosta ja assosioinnista huolimatta koskettaa katsojaa. Kun Joosepin vaimo Kaisa-Reetta, jolla ei ole edes kaupunkipaitulia tai hamosta, tulee kertomaan, että heidän ainokainen lehmänsä on poikiessaan kuollut, on tippa tulla linssiin.
Toisella puoliajalla perinteiset ryysyt, kitarat ja viulut ovat vaihtuneet syntetisaattoriin, aurinkolaseihin ja napapaitoihin. Folk-laulanta on muuttunut ysärin eurodanceksi ja rapiksi. Jälkimmäinen puolikas koostuu lähinnä Kuustien näytelmille tyypillisestä metapuheesta, jossa ohjaaja ja näyttelijä kertovat suhteestaan teokseen ja sen tekijään, muun muassa Kuustien omistaman Kiannon repun kautta.
Näyttelijät Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti selviävät improvisaation värittämästä osuudesta kuivin jaloin ja papukaijamerkein. Heidän yhteispeliään on ilo seurata. On yhtä aikaa rento ja repäisevä meininki. Musiikki on hienosti sovitettua ja loopperilla pelailu on saumatonta. Lavasteita käytetään luovasti ja köyhyyden määritelmän sanakirjamainen luenta sykähdyttää.
Ongelmaksi kuitenkin muodostuu metakerronnan tarpeellisuus. Nykyään, kun menee katsomaan lähes mitä tahansa näytelmää, oli se sitten ammatti- tai harrastajateatteria, siellä käytetään metakeinoja: yleisön puhuttelua, tekijyyden esiin tuomista, lajityypin ja tyylilajin vaihtoa. Jo William Shakespeare käytti näitä keinoja, mutta aniharva enää kirjoittaa esimerkiksi Monte Criston Kreivin kaltaista tyylipuhdasta epookkidraama.
Tyylilajit sekoittuvat postmodernissa, mutta kysymys kuuluukin, onko se aina hyvä? Tuoko se uuden tulkinnan tason klassikkonäytelmään? Metakeinot kärsivät pitkään käytettynä inflaatiota ja tarinaan uppoutuminen muuttuu mahdottomaksi. Katarsista ei synny. Hyvä näyttelijätyö kuitenkin säilyttää näytelmän flown ja lopun paluu juonelliseen kerrontaa pelastaa paljon.
Kävin katsomassa näytelmän tällä erää viimeisen esityksen. Ryysyrannan Jooseppi 2.0 on hyvä ja paikkaansa puolustava näytelmä tässä ajassa ja tästä ajasta. Se on näytelmä henkisen, fyysisen, sosiaalisen ja ekonomisen köyhyyden moninaisuudesta.
Silti se herättää epävarmuutta ja paljon kerronnallisia kysymyksiä: Miksi tuoda esiin tekijöiden omia mielipiteitä? Mikä tekee tekijöistä sen erityislaatuisempia ihmisiä kuin muut? Eivätkö tekijät olekaan kuolleita? Onko intentiolla väliä? Miksi metakerronta ja -keinot? Miten olisi vain näyttelemisen ja näyttämisen laita? Kuvaamisen ja kuvittamisen, ei kuvailemisen? Miten olisi lumoutuminen eikä niinkään pohdinta? Miten olisi viihtyminen huomaamatta kuin huomattava kiihtyminen? Mitä olisi vienon alitajunnallinen muutoksen etsiminen häilyvän tajunnallisen muutoksen sijasta? Tekeekö tai osaako kukaan enää tehdä tyylipuhdasta komediaa tai draamaa? Uskooko kukaan, että pelkkä juoni ja kerronta kantaisivat? Tehdäänkö tyylirikkoja siksi, ettei uskota, että pystyttäisiin viemään tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin ilman niitä? Onko suuri kertomus niin kuollut, ettei sitä voi muuta kuin ironisoida? Jaksaako katsoja vartoa hetken kanssamme perinteisissä suvantokohdissa, ilman ärsykkeiden ilotulitusta? Näitä minä mietin.
Mukava huomata, että näytelmä on herättänyt nämä kysymykset, sillä eikö kysymysten herättäminen ole taiteen tehtävä. Ei niinkään vastausten antaminen, jotka kuitenkin ovat kovin tilannesidonnaisia. Vaikka eivät nämä kysymykset aivan ole niitä kysymyksiä, joita ehkä toivottiin.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.