Postmoderni protestilaulu

Ryysyrannan Jooseppi (1924) on kuin elimellinen jatkumo Kainuun ”Nälkämaan laululle”. Se ei Ilmari Kiannon (1874–1970, Calamnius vuoteen 1907 asti) valtavassa tuotannossa kuitenkaan ole joutsenlaulu vaan hänen kirjailijauransa keskivaiheille vuoteen 1923 sijoittuva teos. Punainen viiva oli julkaistu nelisentoista vuotta aiemmin, vuonna 1909, kun Kianto vieraili Jooseppi Kyllösen torpassa. Joosepin elämänvastukset ilmeisesti koskettivat Kiantoa siinä määrin, että hän päätti kirjoittaa niistä kirjan.

Vaikka Kyllönen myöhemmin ilmeisesti suutahtikin vähäksi aikaa vaiheidensa luvattomasta käytöstä, ei se estänyt kirjaa muuttumassa kansan mielissä yhdeksi tenhottavimmista köyhälistökuvauksista kirjallisuushistoriassamme.

Irwin Goodman (s. Antti Hammarberg, 1943–1991) on samannimisessä kappaleessaan tiivistänyt ja karrikoinut Ryysyrannan tapahtumat osuvaksi lauluksi. Olipa hän peräti nimennyt omakotitalonsakin Ryysyrannaksi. Goodman kuitenkin menetti Ryysyrannan verovelkojen takia vasaran alle (mistä syntyi tietenkin protestilaulajalle toinenkin kappale, ”Ryysyranta meni”). Ei Irwin aivan perikadon partaalla tainnut missään vaiheessa olla verrattuna esikuvaansa Jooseppiin. Kuitenkin yhteys Kiannon teoksen ja Goodmanin laulujen välillä on intuitiivinen ja toimiva.

Janne Kuustien ohjauksista voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan uskalluksen puutteesta niitä ei voi syyttää. Itse olen nähnyt Ryysyrannan lisäksi M. A. Nummisuutarit, joka vei kesäteatterin klassikon yhä dadaistisille ja absurdeille urille. Mauri Antero Nummisen kappaleet vilahtelivat ryöppyinä tahallisen ylidramaattisen kerronnan lomassa. Silloin vain tuntui, että kännissä keksitystä sanaleikistä on laajennettu näytelmä hilpeää kesäteatteria janoavien kulttuuritanttojen kauhuksi.

Ryysyrannan Jooseppi kuitenkin metakerronnasta, retkahtaneesta neljännestä seinästä, improvisaatiosta ja assosioinnista huolimatta koskettaa katsojaa. Kun Joosepin vaimo Kaisa-Reetta, jolla ei ole edes kaupunkipaitulia tai hamosta, tulee kertomaan, että heidän ainokainen lehmänsä on poikiessaan kuollut, on tippa tulla linssiin.

Toisella puoliajalla perinteiset ryysyt, kitarat ja viulut ovat vaihtuneet syntetisaattoriin, aurinkolaseihin ja napapaitoihin. Folk-laulanta on muuttunut ysärin eurodanceksi ja rapiksi. Jälkimmäinen puolikas koostuu lähinnä Kuustien näytelmille tyypillisestä metapuheesta, jossa ohjaaja ja näyttelijä kertovat suhteestaan teokseen ja sen tekijään, muun muassa Kuustien omistaman Kiannon repun kautta.

Näyttelijät Sini-Sisko Kalajoki ja Tuuli Jartti selviävät improvisaation värittämästä osuudesta kuivin jaloin ja papukaijamerkein. Heidän yhteispeliään on ilo seurata. On yhtä aikaa rento ja repäisevä meininki. Musiikki on hienosti sovitettua ja loopperilla pelailu on saumatonta. Lavasteita käytetään luovasti ja köyhyyden määritelmän sanakirjamainen luenta sykähdyttää.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu metakerronnan tarpeellisuus. Nykyään, kun menee katsomaan lähes mitä tahansa näytelmää, oli se sitten ammatti- tai harrastajateatteria, siellä käytetään metakeinoja: yleisön puhuttelua, tekijyyden esiin tuomista, lajityypin ja tyylilajin vaihtoa. Jo William Shakespeare käytti näitä keinoja, mutta aniharva enää kirjoittaa esimerkiksi Monte Criston Kreivin kaltaista tyylipuhdasta epookkidraama.

Tyylilajit sekoittuvat postmodernissa, mutta kysymys kuuluukin, onko se aina hyvä? Tuoko se uuden tulkinnan tason klassikkonäytelmään? Metakeinot kärsivät pitkään käytettynä inflaatiota ja tarinaan uppoutuminen muuttuu mahdottomaksi. Katarsista ei synny. Hyvä näyttelijätyö kuitenkin säilyttää näytelmän flown ja lopun paluu juonelliseen kerrontaa pelastaa paljon.

Kävin katsomassa näytelmän tällä erää viimeisen esityksen. Ryysyrannan Jooseppi 2.0 on hyvä ja paikkaansa puolustava näytelmä tässä ajassa ja tästä ajasta. Se on näytelmä henkisen, fyysisen, sosiaalisen ja ekonomisen köyhyyden moninaisuudesta.

Silti se herättää epävarmuutta ja paljon kerronnallisia kysymyksiä: Miksi tuoda esiin tekijöiden omia mielipiteitä? Mikä tekee tekijöistä sen erityislaatuisempia ihmisiä kuin muut? Eivätkö tekijät olekaan kuolleita? Onko intentiolla väliä? Miksi metakerronta ja -keinot? Miten olisi vain näyttelemisen ja näyttämisen laita? Kuvaamisen ja kuvittamisen, ei kuvailemisen? Miten olisi lumoutuminen eikä niinkään pohdinta? Miten olisi viihtyminen huomaamatta kuin huomattava kiihtyminen? Mitä olisi vienon alitajunnallinen muutoksen etsiminen häilyvän tajunnallisen muutoksen sijasta? Tekeekö tai osaako kukaan enää tehdä tyylipuhdasta komediaa tai draamaa? Uskooko kukaan, että pelkkä juoni ja kerronta kantaisivat? Tehdäänkö tyylirikkoja siksi, ettei uskota, että pystyttäisiin viemään tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin ilman niitä? Onko suuri kertomus niin kuollut, ettei sitä voi muuta kuin ironisoida? Jaksaako katsoja vartoa hetken kanssamme perinteisissä suvantokohdissa, ilman ärsykkeiden ilotulitusta? Näitä minä mietin.

Mukava huomata, että näytelmä on herättänyt nämä kysymykset, sillä eikö kysymysten herättäminen ole taiteen tehtävä. Ei niinkään vastausten antaminen, jotka kuitenkin ovat kovin tilannesidonnaisia. Vaikka eivät nämä kysymykset aivan ole niitä kysymyksiä, joita ehkä toivottiin.