Laki, pimeys ja kuolleiden sielut

Tempesta ja Rai cinema: La chimera – sielujen aarteet. 132 min. Suomen ensi-ilta 19.4.2024. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher, kuvaus Hélène Louvart, leikkaus Nelly Quettier, lavastus Rachele Meliadò, pukusuunnittelu Loredana Buscemi.
Päärooleissa Josh O’Connor, Isabella Rossellini, Alba Rohrwacher, Carol Duarte, Vincenzo Nemolato.

Kimeira on olento, joka koostuu muiden olentojen osista, mutta on silti jotain omanlaistaan. Sillä on vuohen ja leijonan päät, sen häntä on käärme, selässään sillä on lohikäärmeen siivet ja se syöksee tulta. Alice Rohrwacherin ohjaamaa elokuvaa La chimera – sielujen aarteet luonnehtii juuri kimeerisyys. Siinä on surrealistisia unikohtauksia, joissa muisto tunkeutuu punaisena lankana nykyhetkeen; nopeutettua koomista juoksentelua; naturalistista köyhyyden ja saastumisen kuvausta; yllättäviä kameran keikautuksia ja pyörityksiä; yksittäinen kohtaus, jossa hahmo puhuu suoraan katsojalle; pari kerronnallista musiikkinumeroa: katso elokuva ja löydä itse lisää. Kimeerisyys ulottuu kohtauksien lisäksi itse filmitasolle, sillä elokuvaa on kuvattu erilaisilla kameroilla erilaisille filmeille – ja juuri analogisille filmeille.

Pintatasolla elokuva kertoo englantilaisesta Arthurista (Josh O’Connor), jolla on erikoislaatuinen kyky: hän löytää taikavarvun avulla maan povessa piilevät aarteet. Kyky on johtanut hänet Italiaan haudanryöstäjäksi ja lopulta vankilaan, josta vapauduttuaan hän haluaisi pysytellä entisistä rikostovereistaan kaukana. Arthur kuitenkin ajautuu takaisin iloisten rosvojen joukkoon etsimään lisää rikkauksia etruskien haudoista. Arthur ei paljoa hymyile, ja katsojalle selviää pian syy: hän suree kadonnutta morsiantaan Beniaminaa. Beniaminan äiti, vanha madame Flora (Isabella Rosselini) asuu rapistuvassa palatsissa palvelijansa ja lauluoppilaansa Italian (Carol Duarte) kanssa. Arthur ja äkkiväärä Italia lähentyvät, ihastuvatkin. Kunnes sitten tuhansia vuosia sitten kuolleiden etruskien sielut palaavat vaatimaan ryöstettyjä hautalahjojaan, muista vainajista puhumattakaan.

Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään. Menneisyyttä voi rakastaa, mutta menneisyydeltä ei voi saada vastarakkautta. Menneisyyden voi ryöstää vainajilta ja myydä halvalla pois, mutta siitä voi myös pitää kiinni niin tiukasti, että lopulta joutuu menneisyyden tuhoamaksi. Menneisyyttä ei voi vaalia, jos kaikki muut ympärillä ovat sitä mieltä, että se joutaa unohtua. Toisaalta menneisyyden päälle voi yhteistyöllä rakentaa jotain uutta ja arvokasta.

Elokuvaa voi katsoa jännäten, jäävätkö rosvot lopulta kiinni, löytyykö Beniamina (tai tämän ruumis), saavatko Arthur ja Italia toisensa. Katsetta ei voi kuitenkaan kääntää pois siitä, kuinka ihmiset tuhoavat omaa historiaansa rahanahneuden ja yleisen näköalattomuuden tähden. Köyhät maalaiset joutuvat rikkaiden keräilijöiden hyväksikäytön kohteeksi ja ottavat laittomassa muinaisesinekaupassa suurimman riskin. Haudanryöstöstä vankilaan joutuu se, joka tarttuu lapioon, ei salakuljetusketjun toisessa päässä oleva antiikinrakastaja, joka nostaa huutokaupassa kätensä. ”Kuinka voisit heidät tuomita, he ovat vain pisara meressä”, kysyy balladinlaulaja.

Mikään Italian matkailumainos elokuva ei todellakaan ole. Kevät ei ole kukkea vaan kylmä, sateinen ja tuulinen. Maaseutu on köyhää ja siellä asuvilla ei ole muuta toivoa rikastumisesta kuin löytää aarre. Kamera kulkee hyväillen yli rappion. Se näyttää, kuinka palatsin kerran niin komeat seinämaalaukset murtuvat hitaasti pois, kuinka valvatti kukkii aaltopeltihökkelin vieressä, kuinka meren aallot ovat rauhoittavia, vaikka ranta olisi täynnä roskaa ja uimisesta saisi rakkuloita. Haudanryöstäjät kaivautuvat etruskien hautakammioihin ja himoitsevat menneisyyden aarteita samalla, kun nykyhetken aarteet tuhoutuvat käsiin.

(jatkuu kuvan jälkeen)

Elokuvaa on kuvailtu ”hurmaavaksi fantasiakomediaksi”, mutta komediallisuus rajoittuu yksittäisiin kohtauksiin. Joillakin hahmoilla on klovnin rooli, varsinkin äänekkäällä Pirrolla (Vincenzo Nemolato), jolla on suuri nenä ja suuri (ahne) sydän. Elokuvassa on kuitenkin kauttaaltaan surumielinen vire, joka kääntää sen vääjäämättä Arthurin ympärille kietoutuvaksi tragediaksi.

Arthur näkee asiat toisin kuin rikostoverinsa. Hän ei ryömi etruskien hautakammioissa taloudellisen hyödyn tähden, vaan hautoihin häntä ajaa jokin muu. Uteliaisuus? Suru? Historian ja vainajien kunnioitus? Vastauksia on monta, mutta rahasta Arthur ei ainakaan piittaa. Ei hän tunnu piittaavan arkisesta onnestakaan, vaikka sitäkin hänelle tarjotaan. Loppuratkaisu on yhtä aikaa yllättävä ja täysin ymmärrettävä. Arthur löytää sen, mitä on koko ajan etsinytkin.

Elokuvan piirretty juliste mukailee tarot-pakan korttia numero 12, Hirtetty: Arthur roikkuu siinä punaisesta nyöristä pää alaspäin samalla, kun haudanryöstäjät poimivat hänen taskuistaan putoavia kultakolikoita. Kortti on eräälainen tulkinta-avain elokuvalle. Hirtetty-kortti kannustaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta ja olemaan rauhallinen epämukavasta asennosta ja pilkallisista katsojista huolimatta. Samalla kortti kuitenkin ilmaisee avuttomuutta. Siinäpähän roikutaan, vaikka sitten valaistuneena.

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman

Oman tilan tarve

3/2025

Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]

  • Antti Vikström
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala