Vaikka Touko Laaksonen eli Tom of Finland onkin alkanut näkyä tänä talvena uutena suomalaisuuden ikonina niin pussilakanoissa, suodatinkahvissa kuin elokuvasankarinakin, Suomen itsenäisyyden ensimmäistä vuosisataa tunnutaan kuitenkin juhlivan näkyvimmin sotamuistojen merkeissä. Tuntematon sotilas tehdään kolmannen kerran elokuvaksi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI tuo teattereihin digitaalisen esityskopion niin Edvin Laineen versiosta kuin Pekka Parikan Talvisodasta. Tuntematon nähdään myös ainakin neljänä teatteriesityksenä, ja talvisodalle pystytetään ikuinen muistomerkki Helsingin Kasarmitorille.
Toinen maailmansota näkyy yllättävissäkin paikoissa. Helmikuussa Bioenergia ry kävi turvelobbausoffensiiviin kokosivun lehtimainoksin, joissa Venäjän karhu odottaa terävähampaisena haarukan ja veitsen kanssa ateriaksi ilmeisesti naapurirukkaansa Suomea, joka ei tajua käyttää enemmän turvetta sähköntuotannossa.
Toki Venäjä esitetään nykytilassaankin usein Suomelle pelottavampana kuin se ehkä todellisuudessa onkaan. Globaalin informaatiosodan melskeissä presidentti Vladimir Putin tuntuu olevan joko ilmestyskirjan peto tai maailman pelastaja riippuen siitä, mitä trolliarmeijaa kuuntelee. Julian Assange’iin henkilöityvä Wikileaks ei salaista informaatiota vapauttamalla ole saavuttanut ainakaan turvallisuuden tunteen lisääntymistä: eri sähköpostiviestien julkaisu ja jatkuva tulkinta näyttää vain kasvattaneen ihmisten sekaannusta siitä, mikä informaatio on luotettavaa ja mikä täyttä valehtelua.
Faktat ja mielipiteet sekoittuvat, kun Youtube-persoonat kilpailevat suurten mediatalojen kanssa vastaanottajista. Donald Trumpin esikunnan ja jopa oman Yleisradiomme kehrätessä ympärilleen enemmän kaaosta kuin luottamusta on ehkä turvallisinta palata johonkin 1800-lukulaiseen. Johonkin ”sivistävään”.
Kaltio päätti aloittaa tämän suomalaisuuden riemuvuoden katsomalla kansakunnallemme esihistorian luoneeseen Kalevalaan, jonka kokoamisesta ja kirjoittamisesta tulee pian kuluneeksi kaksikin vuosisataa. Suullisena perinteenä runonlaulajien kautta Elias Lönnrotille saapuneiden tarinoiden hahmot jaksavat yhä innoittaa kaikenlaisia Suomessa asuvia ihmisiä, joten jotakin totuudellista niissä voisi kuvitella olevan.
Kalevala, kuten muutkin maailman eepokset, on yhtä aikaa totta ja tarua. Myytti on menneisyyden selitys siltä ajalta, kun sitä ei vielä kirjattu muistiin historiaksi. Myytin avulla on selitetty niitä asioita, joihin havainto ja päättely eivät ole kyenneet antamaan vastauksia. Siitä, missä järki loppuu, alkaa myytti tai uskonto.
Myytillä ei kuitenkaan ole tarvinnut selittää sitä, mihin ihmisen oma järkeily riittää. Tämän hetken poliittisia johtajia kuunnellessa välillä tuntuu, että myytit otetaan selityksiksi kovin nopeasti – ja toivoo, että useammilla riittäisi päätöksenteon pohjaksi enemmän myös järkeä.
No, enemmän politiikasta taas kuntavaalien jälkeen. Mutta tätä Kaltion numeroa tehtäessä kävi ilmi, että Kalevala ei edes minun ikäluokassani ole niin tuttu kuin olin kuvitellut. Suomalainen identiteetti on kuitenkin isolta osin Kalevalan pohjalta luotu, joten tutustuminen kyllä kannattaa.
Kalevalaa lukemalla saavutan ainakin minä sen päätelmän, että suomalaiset ovat taitavia laulajia, soittajia, seppiä ja keksijöitä, mutta sotaretket tuottavat meille menetystä ja surua. Jospa Suomen satavuotiaan itsenäisyyden kunniaksi ottaisimme tämän opetuksen vakavasti ja satsaisimme sotaan valmistautumisen sijasta yhä enemmän taiteeseen ja kulttuuriin. Kuten Väinämöisenkin olisi kannattanut.
Oulussa 20.2.2017
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
